keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Michael Frayn: Päistikkaa

Michael Frayn: Päistikkaa
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2001
Alkuteos: Headlong 1999
Suomennos: Erkki Jukarainen
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 438
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia

Olemme jälleen viime vuodessa. Viime vuosi on nyt. On varhaiskevät. Erityisen sopiva aloituskohta, kuten pian selviää.
Mikä on ensimmäinen merkki siitä, että jotain tavatonta alkaa tapahtua?
Eiköhän se ole rispaantunut narunpätkä?
Mieleeni juolahtaa nyt, että tuo sama narunpätkä myös päättää tämän tarinan.


Aito englantilainen maaseutu alkaa sieltä, missä ei ole enää siistiä, missä ei ole liikaa ratsastuskouluja tai muotoon leikattuja aitoja. Aidolla maaseudulla on liejua, paskaa ja ruosteista aaltopeltiä. Ja aidosta maaseudusta saa maksaa hyvän hinnan, kuten taiteentutkija Martin Clay Kate-vaimonsa kanssa tekee. Tilda-vauvansa kanssa pienen perheen muodostava pariskunta matkustaa vuosi toisensa jälkeen aidolle maaseudulle ja aina toisinaan heidät kutsutaan illalliselle, ehkä arvioimaan taulujakin. Niin käy nytkin. Martin ja Kate illallistavat Laura ja Tony Churtin hulppeassa, mutta enemmän kuin hieman rempallaan olevassa kartanossa ja illallisen pääteeksi Tony haluaa esitellä heille taulujaan. Martin ei muuta haluakaan kuin päästä pois, kunnes hän kohtaa oman kohtalonsa; mahdollisesti aidon Pieter Bruegelin maalauksen. Voiko taulu todella olla aito alankomaalainen 1500-luvun mestariteos? Miten Martin saisi sen selville? Ja pitäisikö moinen kultakimpale salata jopa omalta puolisolta, joka niin ikään on taiteen asiantuntija.

Michael Frayn Päistikkaa (1999) on hirtehinen, hurja matka taidebisnekseen, taidehistoriaan, rehellisyyden ja vilpin väliseen maastoon, parisuhteeseen sekä ennen kaikkea siihen, miten pakkomielle ottaa ylivallan:

Ja sitten, tuossa jääkylmässä aamiaishuoneessa mitäänsanomattomien tuolien keskellä, Lauran pidellessä yhä hankaamisesta törkyistä sanomalehteä, Tonyn katsellessa olkani yli arvioinnin toivossa ja ovella seisovan Katen keinutellessa kantokoppaa kärsivällisesti minä loin ensin kerran katseeni siihen. Kohtaloon. Riemuvoittooni ja kidutukseeni ja perikatooni.

Fray kirjoittaa erinomaisesti ja miltei tykittävällä vauhdilla. Liki viisisataasivuisena Päistikkaa on pieni kirjajärkäle, mutta sen lukee nopeaan, koska se viihdyttää ja pitää ottessaan - ainakin pääosin. Nimittäin sivupaljouteen mahtuu otteessaanpitävyyden ohella myös runsaasti suoranaista jaarittelua ja mukanäppärää jargonia; jaarittelu koskee taidehistoriaa, Frayn kirjoittaa tarkkaan ja asiantuntevasti alankomaalaisen taiteen "kultakaudesta", mikä on periaatteessa makuuni, mutta romaanissa turhankin pitkät historianluennot katkovat tarinaa. Se toki lie ihan tarkoituksellistakin ja muistuttaa fiksua lukijaa siitä, että kyse kaunokirjasta, ei elämästä. Mukanäppäryydellä taas paljastan oman tyhmyyteni lukijana. Paikoin Frayn nokkeluus meni minulta ohi; en tunne taidemaailmaa tarpeeksi hyvin enkä ymmärrä kaikkia (hih hii) brittiläisen luokkayhteiskunnan vivahteita, vaikka haluaisinkin.

Toisaalta kuvailussa ja hauskuudessa on oma viehätyksensä, ja voin sanoa viihtyneeni kirjan parissa. Olen usein kertonut, kuinka sydämeni syttyy kaikelle brittiläiselle (ja pidän suuresti myös flaamilaisesta maalaustaiteesta, kaiken jaarittelun uhallakin). Frayn sovittaa brittiläisen nykymaaseudun ja 1600-luvun hollantilaisen miljöön hienosti yhteen, samoin oman parisuhteensa: Imettävän Katen - tuon lihavan talonpoikaisnaisen - valkoinen rinta näyttäytyy Martinille maalauksen kaltaisena, mikä tietenkin kuvastaa Martinin pakkomiellettä. Kaikki liittyy Bruegelin maalaukseen. Siksi Frayn kuvaileekin osuvasti ihmismieltä silloin, kun päähän ei mahdu kuin yksi ainoa ajatus. Ihmismielen kuvaus ei Frayn kohdalla ole pelkkää pakkomielteen hauskaa kuvailua, vaan myös laajojen skaalojen, kokonaisen luokkayhteiskunnan satiirista maalailua.

Päistikkaa on perienglantilainen, taidehistoriantäyteinen, otteessaan pitävä, aidosti yllättävä, hirtehinen, ja kaiken edellä mainitun vuoksi myös vakava. Se on mainio romaani kaikille, joita brittiläisyys ja taidehistoria viehättävät - jaarittelunkin lomassa.

***½

Ilselän Minnaa Päistikan lukeminen jännitti, hieman pelotti, koko ajan hyrisytti ja nauratti.

P.S. Keltaisen kirjaston viikkoni päättyy nyt, ehdin lukea tämänkin tuon teemaviikon sisällä mutta työ- ja kotikiireiden vuoksi blogata näin hieman jälkijunassa. Keltaiset eivät jatkossakaan katoa blogistani minnekään, mutta seuraavaksi taitaa olla perinteisen lukuromaanin vuoro - vai sittenkin kotimaisten novellien?

14 kommenttia:

  1. Ensin mietin, että mikähän kirja tämä oikein on, mutta kun luin eteenpäin arviotasi, tajusin, että minähän olen tämän kirjan lukenut. Paljon en kyllä enää tuntemuksistani muista, sillä lukemisesta on varmaan aika monta vuotta. Mikään järisyttävä lukukokemus Päistikkaa ei ollut, koska ei ole jäänyt mieleen, mutta varmaan ihan ok. Minuakin kovasti kiinnostaa flaamilainen maalaustaide ja siksi varmaan olen kirjan lukenutkin.

    Blogissani on sulle jotain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna Elina, en ollenkaan ihmettele, ettet enää muista tätä kirjaa. Romaani on ehdottomasti ok, enemmänkin, mutta odotin itse jotain enemmän.

      Flaamilaisesta maalaustaiteesta tuli mieleeni, että 1990-2000 -lukujen taitteessa tuli paljon aihepiiriä käsitteleviä romaaneja mm. tämä, Vreelandin Sininen neito, Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru, Tulppaanikuume(ko sen yhden kirjan nimi oli?)...

      Ja kiitos! :)

      Poista
  2. Äh, harmi, että kirjassa oli kuitenkin tuota jaaritteluakin mukana. Olin varma, että tämä saisi enemmän pisteitä ennakkotietojen perusteella, mutta varmasti tuo jargon puudutti ja vei pisteitä. Hyvin ehdit blogata ja lukea keltaisia. Tehdäänkö seuraava teemaviikko yhdessä "punaisilla"?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanna, tavallisesti jaarittelu ei niin haittaa, voin pitääkin siitä, mutta nyt mieleni teki hyppiä muutama pisin selostus. Siitä huolimatta kirja oli hieno ja pidin siitä kyllä. Uskallan suositella hauskan kirjan kaipuuseen!

      Ja Punaiset, miksikäs ei! :)

      Poista
  3. Minulle tämä on ikuisesti pääsykoekirja (jota piti analysoida muistaakseni jonkin henkilöhahmoteorian pohjalta), mutta sellaiseksi kirja oli toki minunkin mielestäni hyvin viihdyttävä :).

    Laskinko/muistanko oikein, että luit neljä keltaista viikon aikana, vau!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maria, aika hauska pääsykoekirja! Minä en enää muista, oliko meillä pääsykoeromaania (mulla eka pääaine oli juuri kirjallisuus), mutta tämän parissa olisi kyllä viihtynyt niin hyvin. :)

      Ja laskit oikein! Ei se neljä niin paljon ole, kun valitsin sopivasti erilaisia enkä yhtään varsinaista tiiliskiveä. Oli hauska lukea Keltaisia, mutta nyt seuraavaksi jotain muuta.

      Poista
  4. Voih, tämä tuntuu kirjalta josta voisin periaatteessa kovastikin pitää , jos vain löytäisin itsestäni vähän ylimääräistä viitseliäisyyttä.... pahoin pelkään että tänä syksynä sitä ei löydy, varsinkin kun on niin vino jo nyt tuo luettavien pino. Mutta laitanpa nimen korvan taakse myöhempien aikojen varalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elma Ilona, tämä ei vaadi kovinkaan paljon viitseliäisyyttä, vaan tarina kyllä vetää kaiken jaarittelun allakin. :)

      Poista
  5. Voi tämä kuulostaa siltä mitä nyt tarvitsisin! Kantta myöten :)

    VastaaPoista
  6. Hei, blogissani on sinulle jotain!

    VastaaPoista
  7. Miten ihmeessä sinä Katja ehdit lukea niin nopeasti? Sulla on joku tekniikka varmaan. Minä olen aika hidas lukija + en vaan ehdi tarttua kirjaan. Siihen voisi yrittää puuttua, muttei siihen lukunopeuteen.

    Jaarittelu, aiai, se ei oikein ole minun suosiossa. Mutta Keltainen kirjasto on :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailijatar, hih, en tiedä ja lukunopeus riippuu kyllä ihan kirjasta. Mitään tekniikkaa mulla ei ole (mihinkään asiaan, olen aina kaoottinen monessa asiassa), mutta mulla on joka päivä 2,5-3h lukuaikaa kiitos pitkien työmatkojen. :)

      Ja onneksi Keltaisessa on paljon ei-jaaritteluakin.

      Poista