torstai 2. elokuuta 2012

Enid Blyton: Viisikko ja aavejuna

Enid Blyton: Viisikko ja aavejuna
Kustantaja: Tammi 2004, 12. painos
Alkuteos: Five Go off to Camp 1947
Suomennos: Lea Karvonen
Sivuja: 159
Ulkomainen lastenromaani, jännityskirja kouluikäisille, Iso-Britannia

Hän makasi ja kuunteli mehiläisten surinaa ja veden poreilua. Sitten hän yhtäkkiä kuuli uuden äänen. Aluksi hän ei välittänyt siitä, mutta sitten hänen syöksähti pelästyneenä pystyyn. - Ääni tulee maan alta! Syvältä, syvältä maan uumenista! Siellä jylisee ja kohisee... Mitä siellä oikein tapahtuu... Kauheata, onko tämä maanjäristys!

Ihana, rakas Viisikko. Asenteellista, britti-imperiumista kiinni pitävää kirjallisuutta lapsille? Ärsyttäviä, nenäkkäitä tenavia ja ennakkoluuloja ruokkivaa ihmiskuvaa? Suoranaista rasismia ja seksismiä? Vai sukupuolirooleja iloisesti tuulettavaa hyvää jännitystä, jossa syödään koko ajan luumukakkuja, kinkkuvoileipiä ja kovaksi keitettyjä kananmunia? Ehkä Viisikot ovat hieman kaikkea edellämainittua. Dekkareiden lukemisen juuret voivat olla monilla lapsuudessa, sillä eräänlaisia jännityskirjojahan kaikki klassiset etsivä-sarjatkin ovat: Carolyn Keenen Neiti Etsivä, Viisikko ja muut Enid Blytonin sankarit, Jorma Kurvisen Susikoira Roi tai Eppu Nuotion Etsivätoimisto Jalka & Lamppu -kirjat kaikki ovat tavalla tai toisella roistojen tai pienten mysteerien jäljillä.

Enid Blytonin Viisikko ja aavejuna (1947) saa olla ensimmäinen lastenkirja, jonka esittelen osana dekkaripuolikuutani. Kirjassa tuttu viisikko, poikatyttö Paul(a) ja Tim-koira sekä Paulin serkut Anne, Leo ja Dick pakkaavat reppunsa ja telttansa suunnatakseen leirille kohti nummimaisemia. Valvojakseen he saavat maisteri Luffyn, innokkaan kasvitutkijan. Maisterin läsnäolo lisää lasten vapautta, sillä miekkonen viihtyy parhaiten kasvien ja ötököiden maailmassa. Viisikkomaiseen tapaan Anne hoitaa kokkauspuolen ja pojat, jollaiseksi Paulikin itsensä lukee, seikkailee nummilla tutustuen Jock-poikaan, joka asuu maalaistalossa äitinsä sekä ankaran isäpuolensa herra Andrewsin kanssa. Eräänä päivänä Anne kuulee outoa jyrinää maan alta. Jossain jylisee ja kolisee. Mistä on kyse? Ennen pitkää käy totta kai ilmi, että upeissa nummimaisessa tapahtuu kaikenlaista, ja lapset laativat jännittävän suunnitelman - toki hyvien eväiden voimin:

Anne huuteli pojille, että lounas oli valmis. - sanokaa maisterille, että ruokaa on riittävästi hänellekin. Maisteri Luffy tuli mielellään syömään. Hänestä Anne oli erinomainen pikku perheenemäntä ja hän katseli ihastuneena ruokaa, joka oli katettu maahan valkealle liinalle. - Aah! Salaattia! Keitettyjä munia. Leikattua kinkkua. Entä tuo sitten? Omenakakku! No mutta Anne, et kai itse ole valmistanut tätä kaikkea?

Viisikko ja aavejuna on varmasti melko tyypillinen sarjansa kirja. On kuin Blyton kirjoittaisi tietynlaisen kaavan mukaan: on kesäloma, ja kirjasta toiseen samanikäisenä elävät serkukset ovat lähdössä retkelle, lomalle tai leirille, pakkaavat mukaan eväät ja kohtaavat salakuljettajia tai muita roistoja sekä lapsia, jotka auttavat Viisikkoa. Ja mikäs siinä, kaava toimii. Tutut henkilöt ovat omalla tavallaan rakkaita ja tuo rakkaus on nyt aikuisella lukukerralla jonkinlaisen nostalgian sävyttämää: Voi, taasko se Anne-raasu joutuu leikkimään kotia? Jälleenkö Paulin poikamaisuutta korostetaan? Miten ne Leo ja Dick jaksavatkin olla niin reippaita? Tarinakin rullaa mukavasti - melkein kuin aikuisten kuka-sen-teki -dekkareissa! Mutta mistä Viisikoissa on kyse? Osaanko vastata alussa esittämiini kysyviin luonnehdintoihin? Viisikoiden - kirjoitan nyt Viisikoista yleisesti, koska Viisikosta ja aavejunasta saa irti yhtä paljon kuin mistä tahansa muustakin sarjan kirjasta -maailmassa mikään ei tunnu muuttuvan.

Blytonia on syytetty seksismistä. Hän tuntuukin selvästi ihailevan poikien maailmaa, kirjoittaa pojat toimijoiksi ja tytöt statisteiksi. Anne on se, joka hoivaa, poikatyttö Paul seikkailee. Poikien maailma on arvokas, tyttöjen ei - ja ero noiden maailmojen välillä on selkeä. Lapsena luulin Blytonia mieheksi ja olin yllättynyt, kun kirjailija olikin nainen. Viisikko ja aavejuna rikkoo hieman tätä sukupuolisten stereotypioiden kaavaa, sillä nyt Annella on - ainakin kirjan alussa - yllättävän keskeinen rooli muutamassa kohtaa. Toki Anne on edelleen tyttömäinen ja suloinen; Paulin mielestä Anne nimeäisi koirankin Söpöksi, Pulmuksi tai Luumuvanukkaaksi.

Entä Rasismi? Asenteellinen imperialismi sopii luonnehtimaan kirjoja: perienglantilaiset valkoihoiset ja keskiluokkaiset lapset seikkailevat ja päätyvät seikkailunsa päätteeksi kylpyyn puhdistuen. Viisikko ja aavejuna on niin englantilainen, ettei siinä ole muihin kansallisuuksiin kohdistuvaa selkeää rasismia. Sen sijaan yhteiskuntaluokkaisuutta on, ja roiston tunnistaa kyllä pelkän ulkoisen olemuksen perusteella: tällä on pehmeät kasvot ja aivan liian suuri nenä, kuten Viisikossa ja aavejunassa. Olen ehkä mutuhuttuinen, mutta muistelen jostain muusta Blytonin kirjasta lukeneeni mustasta tai tummasta miehestä, joka totta kai paljastuu lopussa roistoksi. Nykykontektissa luettuna Blytonin kirjoista löytyy, jos nyt ei suoranaista muukalaisvihaa, niin ainakin suuria ennakkoluuloja. Roistot tulevat aina Viisikon oman yhteiskuntaluokan ulkopuolelta. Kirja on mielestäni kuitenkin luettava aikansa tuotteena. Toisen maailmansodan aikainen ja sen jälkeinen maailma eroavat nykyisestä suuresti ja Blytonin(kin) kirjoista on luettavissa omalle ajelleen tyypillistä kotimaan ihailua. Näin haluan ajatella.

Hyvää jännitystä ja seikkailua, jonka lomassa syödään koko ajan? Ehdottomasti! Nälkä kurni ja minulle tuli suoranainen halu ahmia muutama kurkkupäällysteinen voileipä. Vaikka Viisikon maailmankuva on vanhanaikainen, on sarjan kirjojen seikkailussa jotain viatonta ja jotain niin aidosti jännittävää, että toivon omien lasteni aikanaan lukevani ainakin muutaman sarjan kirjan ihan yleissivistyksenkin vuoksi.

Viisikko ja aavejuna ei yllättänyt millään saralla, mutta oli jotenkin niin ihanaa tavoittaa jotain niistä lapsuuden kesistä, jolloin loma tuntui loputtoman pitkältä ja uimaretkien ja kymmenen tikkua laudalla -leikin välissä sai maata riippumatossa lukemassa uskomattomia seikkailuja Englannin nummimailta.

**** (eväsleipäpisteillä, muuten antaisin kolme.)

Villasukka kirjahyllyssä -blogissa on menossa oikea Viisikkojen kesä.

29 kommenttia:

  1. Viisikoistahan ollaan nyt siivoamassa näitä kyseenalaisuuksia pois ja niitä päivitetään meidän aikamme asenteisiin paremmin sopivaksi.

    http://www.guardian.co.uk/books/2010/jul/23/enid-blyton-famous-five-makeover

    Kiinnostaisi kuulla mitä mieltä olet tästä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirsti Ellilä, luinkin tuon Guardianin jutun ja olen vähän kahta mieltä. Toisaalta vastustan kirjojen siivoamista jälkikäteen, koska kirjat ovat aikansa tuotteita ja joskus tulevaisuudessa tuolle siivousprojektille ehkä nauretaan. Toisaalta lapsilukijat eivät osaa suodattaa sitä, mikä on oikein väärin. Esimerkiksi Peppi-kirjojen uusista painoksista sana neekerikuningas on korvattu jollain muulla, olikohan se alkuasukas? Toiseutta ei saa silti pois.

      Ehkä kirjoihin voisi mielluummin kirjoittaa pienen esipuheen, jossa aikuisille - vanhemmille tai opettajille - ehdotettaisiin arvokeskustelua lastensa kanssa.

      Poista
  2. Viisikko, mahtavaa! Pitää kaivaa hyllystä ja lukea, ihan pakko nyt! :) Olen yrittänyt niitä tarjota tytölle, mutta ei...jos otan ja luen itse, jätän johonkin houkuttelevasti esille, jos sitten vahingossa tarttuu kiinni...jos vapyyritarinoiltaan ehtii...ja Lotat on toinen, mitä olen tuputtanut tuloksetta,höh. Ehkä vielä onnistun, toivon niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Satu, kaiva ja lue! Jotain ihanaa näissä on, vaikka maailmankuva onkin vanhanaikainen. Minä ihan ahmin Viisikon ja aavejunan. :) Mutta ehkä nykylapsille vampyyritarinat maistuvat paremmin, jännitys lie hieman hyytävämpää sävyä. ;) Toivottavasti onnistut etenkin Lotan kanssa!

      Poista
  3. Voi tätä nostalgiaa. Yhdistän muuten Viisikot sairaana olemiseen. Aina kun olin flunssan tai jonkun muun (pikku)asian takia vuoteessa, äiti kaupungilta palatessaan toi kirjakaupasta uuden Viisikon. En taida lukea uudelleen, saattaisin ärsyyntyä rasimista tai seksismistä, jääköön kirjat mieleen ilman niitä epäkohtia.
    Tunteeko muuten kukaan Blytonin The Twins at St Clare´s tai siis onko sitä lainkaan käännetty suomeksi? Se on saksaksi Hanni und Nanni ja jokaikinen saksalaistyttö on sen lukenut. Minulle se oli Suomessa täysin tuntematon ja olen ihmetellyt, miksi sitä ei ole käännetty suomeksi. Tai ehkä on, enkä vain tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Allu, oi pientä sinua! Viisikkoja flunssaisena. Mutta kirjat varmasti auttoivat paranemaan. Ja joskus tosiaan on hyvä säilyttää kirjoista kaunis muisto ja jättää lukematta aikuisena.

      hdcanis tuossa alempana vastaakin tuohon The Twins at St Clare -kysymykseen. Sitä ei taida olla suomeksi.

      Poista
  4. Voisin itsekin joskus lukea nuo Viisikot. :)

    Ihan mielenkiinnolla kysyn, että oletko lukenut Nälkäpeliä/aiotko lukea sitä? Ja entä oletko lukenut Harry Potterit? Ja mitä mieltä olet yleisestikin vähän paksummista kirjoista? :)

    Ja tykkäätkö lukea vain suomenkielisiä kirjoja, vai luetko joskus myös esim. englanniksi? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, jos et ole lukenut, kannattaa lukea vaikka yksi kirja. Viisikot on aika pienille suunnattuja, mutta niiden maailma on ihan omanlaisensa.

      Nälkäpeliä en ole lukenut, moni on sitä kehunut. Harry Potterit sen sijaan olen viimeisintä lukuunottamatta lukenut. Pitäisi lukeakin Kuoleman varjelukset ja kirjoittaa siitä tänne blogiin!

      Luen mielelläni niin ohuita kuin paksujakin kirjoja. Tänä kesänä esimerkiksi luin A.S. Byattin liki 1000-sivuisen Lasten kirjan ja pidin kovasti. Kirjan pituus ei ratkaisekaan.

      Kirjoja luen toisinaan englanniksi, olen muutamasta englanninkielisestäkin blogannut. Mutta pääpaino on kuitenkin suomennoksissa. :)

      Poista
  5. Ehdottomasti eväsleivät ansaitsevat pisteen! (Seksismistä ja lisäpisteistä tulee mieleen se perinnöllisyystieteen proffa, joka lupasi meille fukseille että tentissä antaa lisäpisteen niille jotka värittävät y-kromosomin glitter-liimalla... ja tosiaan, ne joilla oli glitterit mukana tentissä saivat siitä ekstrapojon... ja tämä tarina on tosi!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elma Ilona: Hih! Ja onpa jännää. Olisi joskus hauska kuulla, että mitä olet opiskellut (pääaineena ja muutenkin). Kerro vaikka meilitse, jos et blogissa viitsi. Melkoinen tositarina!

      Poista
  6. St Clare -sarjaa ei ole suomeksi tullut mutta olen niitä kirjoja kyllä kaupassa nähnyt (ilmeisesti sitä peribrittiläistä sisäoppilaitos-kirjallisuutta josta Harry Potterkin ponnistaa?), samoin ilmeisesti ainakin Noddy- ja Faraway Tree -sarjat ovat briteille hyvinkin tuttuja...

    Mutta joo, se yhteiskuntaluokkien todella räikeä näkyminen on osa vanhempaa brittikirjallisuutta, jingoismista puhumattakaan. Nuo Kirstin mainitsemat siivoilut ovat vähän hankalia, aikuiselle lukijalle päilemättä kauhistus koska siinä pimitetään historiaa mutta kuinka hyvin sitten lapsilukija osaa olla tekstikriittinen?
    Oma lukunsa on sitten miettiä että mitä meidän aikamme yleisesti hyväksyttyjä käsityksiä tullaan siistimään lastenkirjoista pois 50 vuoden kuluttua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hdcanis: Nyt kiinnostuin St Clare -sarjasta. Olisi hauska lukea kokeeksi ainakin yksi etenkin, jos se pohjustaa niin monia muita sisäoppilaitos-sarjoja. Noddysta on kai joku suomennos, eikös se ole Lelumaan Niksu? Muistelen, että anoppini oli löytänyt yhden Niksu-kirjan kirpputorilta ja ostanut lastenlastensa (ts. lasteni) iloksi.

      Olen tuosta siivoilusta kanssasi ihan samaa mieltä. Lapsi ei osaa olla kriittinen, mutta jälkiviisaasti sitten aikanaan nähtynyä tuo siivoilukin voi olla sensuuria. Toiseutta tuotetaan silläkin keinoin.

      Poista
  7. Ihanaa, että sinäkin käytit hetken kesästäsi Viisikon parissa <3 En lukenut arviotasi kovin tarkkaan, kun kirja on kohtapuoliin tulossa lukuvuoroon. Vaikka kesä kääntyy syksyyn niin jatkan siis Viisikoiden lukemista :)

    Hih, hyvä että huomioit myös eväsleipäpisteet ;D

    Kiitos linkityksestä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villasukka, oli ihan pakko etenkin tätä dekkariteemaa ajatellen. Koska niitähän Viisikot ovat, lasten dekkareita. :)

      Hauskaa, että aiot lukea tämän. Aiotko lukea kaikki?

      Ja totta kai eväsleivät piti ottaa huomioon!

      Poista
    2. Kyllä, aion lukea koko sarjan alusta loppuun, järjestyksessä tietenkin ;)

      Poista
  8. Kiva kun postasit Viisikoista. Minäkin olen miettinyt Viisikon lukemista. Viisikot kuuluivat lapsuuskesiin ennen tyttökirjoja. Yksi vanha viisikkokirja mulla on, pokkari, jossa on valokuvakansi: Viisikko ja lapsenryöstäjät. Ostin sen aikanaan Centrum- tavaratalosta taskurahoillani. Muuten kulutinkin ahkerasti kirjaston Viisikoita. Eikä tämä ostos tainnut olla mitenkään paras Viisikko. En kyllä muista mikä oli/ mitkä olivat suosikkejani, mutta muistan kyllä miettineeni asiaa. Sääli, etten kirjoittanut ylös. Seikkailu-sarjaa luin myös. S.O.S tai Salaisuus sarjoista en niinkään innostunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Johanna, totta! Viisikot tulivat ennen tyttökirjoja. Ja hauskaa, että mainitsit Centrum-tavaratalot. Olin ihan unohtanut ne! Minäkin taisin joskus ostaa jotain Centrumista, en kirjoja, vaan lp-levyjä ja kynsilakkaa. :)

      Minäkin luin Seikkailu-sarjaa. Ja kaikkia muitakin.

      Poista
  9. Katja, innostuin Viisikoista pari kesää sitten uudestaan ja taisin lukea neljäkin putkeen kerralla! Oletko lukenut Stoneyn kirjoittaman elämäkerran Enid Blytonista? Se on todella kiinnostava ja siinäkin on juttua kirjojen stereotypioista ym. asenteellisuuksista. Siinä valotetaan myös Blytonin kirjoittamisprosessia, joka on aivan huikeaa ja vaikuttavaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, pyörittelin tuota elämäkertaa käsissäni Tikkurilan kirjastossa pari viikkoa sitten. En nyt lainannut, mutta painoin mieleeni syksyä ajatellen. Se on takuulla kiinnostavaa luettavaa!

      Poista
  10. Minä muistan Viisikoista vaan ne eväät ja seikkailut. Nyt oikein jäinkin miettimään, että olenkohan siinä samalla tullut omaksuneeksi jotain arvelluttavia arvoja. Ei kai..toivottavasti ei. Minä en ole koskaan uskaltanut lukea nuoruuden (tai tässä tapauksessa ehkä lapsuuden) kirjoja uudestaan aikuisena. Taika taitaisi kadota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailijatar, ehdottomasti eväät ja seikkailut! Minä luulen, että lapset ovat aika hyviä suodattamaan ne arvoasiat sinne seikkailujen alle, aikuinen huomaa asiat toisin. Hyvä niin.

      Ja totta, osa taiasta katoaa - mutta ei koskaan Montgomeryn kirjoista. :)

      Poista
  11. Kyllä täytyisi minunkin taas lukea Viisikot uudestaan alusta loppuun, alkaa niin tulla nostalgiannälkäiseksi, kun lukee näitä postauksia. En tiedä, mutta minä en ole koskaan löytänyt mitään rasistista näistä, ehkä minulla on jonkinlaisest sinisilmäsilmälasit nenälläni, en tiedä. Minusta lapset suhtautuvat toisiinsa kuin kuka tahansa, intuitio toimii ja ensivaikutelma joko vahvistuu tai kaatuu.
    Mitä tulee roistojen kuvaukseen, niin jotenkinhan niitä roistojakin on kuvattava. Seikkailu-sarjassa taisi olla joku tumma ihminen jossain seikkailussa, en nyt varmaksi mene sanomaan, mutta jos ajatellaan, niin onko se rasismia sinällään, jos jonkun kerran tapaa tummaihoisen roiston, jos ei nyt kaikissa kirjoissa sitten mainita, että roisto oli tumma ja jotain tiettyä rotua. (Eli jos kirjoitat kirjan, niin älä pistä roistoa ainakaan tummaihoiseksi, ettet joudu rasismista syytetyksi). Minusta näissä Viisikoissa oli kuitenkin aika erilainen roistokavalkadi, ajatellaan vaikka sitä kotiopettajaakin tai sitä punatukkaista, mikäs se nyt olikaan, ja onhan Viisikoissa mustalais-Joy, joka lopulta pelastaa Viisikon pulastakin ja ystävystyy lasten kanssa, vaikka onkin ensin huonoissa oloissa ja touhuissa. Kyllä todellakin täytyy nämä jossain välissä lukea ja katsoa, mitä ajatuksia ne herättää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aino, Viisikoissa on nostalgiaa vaikka kuinka!

      Se on totta, että Viisikoissa lapset ovat sinänsä ennakkoluulottomia ja tutustuvat toisiinsa ja erilaisiin ihmisiin. Mutta jos oikein muistan, niin mustalais-Joynkin kohdalla muut mustalaiset ovat epäilyttäviä. Tuntuu, että Blytonilla lapset ovat aina hyviä, mikä onkin oikein. Mutta silti kirjoissa on toiseutta ja erilaisissa aikuisissa usein jotain vierasta.

      Poista
    2. Varmaan osaksi vieraisiin suhtautuminen on huomioitava sota-ajan valossa. Esimerkiksi Christien dekkareissakin on paljon ennakkoluuloisuutta ulkomaalaisia kohtaan, olen muistelevinani. Väistämättä maailmantapahtumat heijastuvat tavalla tai toisella kirjoissakin, jos ei aina, niin usein kummminkin.
      Mutta tosiaan, täytyisi lukea viisikot, jotta pystyisi kunnolla ottamaan kantaa tähän kysymyksen asetteluun.

      Poista
    3. Aino, varmasti on niin, että aikakausi vaikuttaa. Meidänkin aikamme kirjoista luetaan tulevaisuudessa varmaan vaikka mitä.

      Poista
  12. Minä täällä vielä, ensimmäinen Viisikko on nyt luettu vuosien jälkeen ja kyllä, näihin uppoutuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aino, hauska kuulla! Minä(kin) aion lukea Viisikoita lisää vaikka kirja/vuosi -tahtia.

      Poista
  13. Ihanaaa, pakko kaivaa Viisikot jostain ja uppoutua niiden pariin, mutta ehkä vasta syksyn pimeydessä. Luen nyt Selja-sarjaa uusiksi, joten nostalgiannälkäni on hetkeksi tyydytetty. Muistan, että leikkiessämme Viisikkoja pihakavereiden kanssa, olin aina Paul ja pikkusiskoni oli Anne. Kiitos kun herättelit uinuvia muistoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riina, Viisikot jos mitkä ovat tosiaan melkoista nostalgiaa. Ihan yllätyin, kuinka hyvin pääsin Viisikoiden maailmaan, kun nyt kirjaa aikuisiällä luin. Saavutin varmaan jotain lapsuudestani. :)

      Minäkin leikin Viisikkoa naapurustomme lasten kanssa. Minä jouduin aina olemaan Anne ja pysymään yhden naapurin terassilla laittamassa ruokaa, kun muut seikkailivat takapihan kuusikossa ja naapurinkin tontilla.

      Poista