perjantai 20. toukokuuta 2011

Mary Wesley: Kamomillapiha

Sophy ryntäsi kukkulanrinnettä ylös ihastunut koira mukanaan ja saapui äkkiä kamomillanurmelle. Hän juoksi sen ympäri hieroen turvetta jaloillaan. Oli väärä vuodenaika ja juoksu oli laimea. Hän lakkasi juoksemasta, katseli merta, rajua ja harmaata merta, missä aallot kiertyivät kerälle kuin merihevoset ja murskaantuivat kalliota vasten. Hän katsoi polulle, joka oli suljettu piikkilangalla, merivartioasemalle joka oli kerran oli ollut niin uljaan valkoinen, mutta oli nyt naamioitu likaisenvihreällä ja ruskealla. "Kaikki on poissa", hän itki surkeana koiralle, joka vikisi tuntiessaan kirpeän, julman tuulen ohuella turkillaan.

Viisi serkusta, Polly, Calypso, Walter, Oliver ja heistä nuorin, pikkuinen vahinkolapsi Sophy, kokoontuvat viettämään kesälomaansa Richard-enonsa ja Helena-tätinsä luo Cornwalliin kamomillanurmen ja merituoksun maisemiin. Kesä on tuttu nauruineen, kauhujuoksu-leikkeineen ja herkkuhetkineen. Kaikki on kuitenkin erilaista kuin koskaan aikaisemmin. Sota on alkamassa, serkukset yhtä lukuunottamatta aikuisuuden kynnyksellä. Elämää leimaa (vielä) epämääräinen menettäminen pelko.

Mary Wesleyn Kamomillapiha (Wsoy 1992; The Camomile Lawn 1984) kuvaa brittiläisen ylemmän keskiluokan elämää sodan jaloissa: pommituksista juhliin ja iloon, lohdutuksesta epätoivoiseen lohdun hakemiseen ja edelleen rakkaudesta itsekkyyteen. Keskiössä ovat yksilöiden omat kokemukset, joita Helena valottaa 1980-luvulle sijoittuvassa kehyskertomuksessa automatkalla hautajaisiin. Wesleylle nuoruus ei ole viattomuuden aikaa, vaan lohtua osataan vaatia hyvinkin suorin sanoin ja elein. Tämä ei koske vain serkuksia. Brittiläisen yhteiskunnan moraali on muutenkin muutoksessa sodan aikana hyvässä ja pahassa. Ihmisen petomaisuus tulee esille pienissä teoissa, sopimattomana kosketteluna, toisille nauramisena, totuuden pimittämisenä. Ja silti kaikki on ihmeen valoisaa, kaunistakin.

Luin Kamomillapihan nyt toiseen kertaan. Ensimmäisen kerran luin kirjan 1990-luvun alussa, muistaakseni keväällä 1993. Kipinän kirjan lukemiseen sain kolmelta eri suunnalta: Sinisen linnan kirjastossa Piiat-kirjan kohdalla syntyneen keskustelun innoittamana sekä osana Nostalgia- ja Totally British-haasteita. Tulen tässä blogiarviossani pakostikin vertaamaan vanhan lukukokemukseni muistoja ja mielikuvia kirjan uudelleenluentaan. Miltä tuntuu lukea rakkaaksi muistettua kirjaa nyt?

"Voi tätiparkaa." Oliver voiteli paahtoleipää. "Hän ei halua katsoa silmiin sitä tosiseikkaa, että jokaisessa meistä, jopa hänessä, asuu ihminen joka pystyy tappamaan sinussa, sinussa ja sinussa". Hän viittoi  pöydän ympäri veitsellään. "Jokainen meistä pystyy tappamaan muita ihmisiä. Pidetään tänä vuonna sellainen kilpailu. Kauhujuoksun lisäksi Tappokisa. Mitä sanotte? Vedetäänkö pitkää tikkua? Ei kai teitä pelota? Pidetään tappajaiset, mutta tavan saatte itse valita. Otetaan Sohy mukaan, Silloin meitö on seitsemän."

Kamomillapihan ydinsanoma on se, kuinka sota muuttaa ihmisiä. Kuinka kiltein, viehättävin ja ystävällisinkin nuori mies, poika itse asiassa, voi palata kotiin tappajana ja raiskaajana, mutta silti karkealla tavalla kiehtovana. Tämä kaiken raakuuden ja karkeuden kiehtovuus tekee Kamomillapihasta viihteellisen: pahat pojat vetävät puoleensa, jokainen pettää sen kuin ehtii, mutta lopulta itse kukin kaipaa rakkautta. Kotirintama-arki vaatii uhrauksia, mutta silti elämä Cornwallissa tuntuu olevan paljolti kanojen ja kaniinien kasvatusta (toki ruokatarpeiksi aikana, jolloin kaikesta on pulaa). Lontossa elo taas sisältää ruusuja, juhlia ja reisien levittämistä miesten auttamiseksi. Kaiken takana on tietenkin pelko ja menetykset, mutta romaanin perustunnelma on suunnattomien menetystenkin keskellä kesäinen, kamomillamainen. Ehkä kaiken kauhun keskellä on helpompi suunnata tarmonsa elämän pieniin hauskuuksiin ja lakaista pelottavat asiat jonnekin mielen sopukoihin, antaa niiden tulla ulos vasta muistoissa. Oikeastaan pinnan alla olevat jännitteet ovat Wesleyn romaanissakin yksilö- ja sukutasolla paljon merkittävimpiä kuin historiankirjoihin kirjoitetut. Keep calm and carry on!

Kamomillapiha oli toisellakin lukukerralla viehättävä ja hivenen kauhistuttava kirja. Viehättävyydessä ei ole salaisuutta, on helppo rakastaa moniulotteista tarinaa, joka sijoittuu ihanaan Englantiin ja jossa on ripaus yläluokan nahkahansikkaista charmia. Kauhistuttavuus puolestaan ilmenee pikemminkin yksilötasolla, ajatuksissa ja teoissa, kuin suuremmassa mittakaavassa, sodassa ja kuolemassa. Kamomillapihan henkilöhahmot ovat - miten sen nyt sanoisin - omituisia tai epämiellyttäviä, mutta silti rakastettavia. Heidän epätäydellisyytensä, moraalittomuutensa ja perimmäinen lojaalisuutensa tekevät heistä karikatyyrisinäkin inhimillisiä.

Jos olisin lukenut kirjan nyt ensimmäistä kertaa, olisin varmasti pitänyt romaania hivenen liian viihteellisesti kirjoitettuna omaan makuuni. Kamomillapiha on laadukas lukuromaani. Nostalgian voima on ihmeellinen ja siksi Wesleyn romaani kestänee kolmannenkin luentakerran - sitten joskus 2020-luvulla. Televisiosarjana katsoisin sen mielelläni vaikka heti.

***+ (Nyt luettuna) tai
****+ (Muistojen vuoksi)

16 kommenttia:

  1. Ihanaa kun luit Kamomillapihan uudelleen ja kirjoitit siitä <3 Se sopii kaikenlisäksi mainiosti kolmeenkin haasteeseen :). Kiitos linkityksestä!

    Kuvaat hienosti sitä ristiriitaa, joka kirjassa on: henkilöt ovat yhtä aikaa sekä viehättäviä että kammottavia. Ja tunnelma on toisaalta kepeä, toisaalta kuvataan hyvinkin raadollisia asioita. Eniten minua yökötti se, mitä Maxin ja Sophien välillä tapahtui; lämmöllä muistelen sen sijaan serkusten/sisarusten välistä solidaarisuutta ja kiintymystä sekä sitä, että Calypso rakasti sittenkin Hectoria...

    VastaaPoista
  2. MInulle tuli tätä lukiessa deja vu-tunne,ja sitten muistinkin ,että olin joskus nähnyt kirjasta tehdyn tv-sarjan.Kirjakin olisi nyt mielenkiintoista lukea!

    VastaaPoista
  3. Pienen mökin emäntä: Se, että luin Kamomillapihan uudelleen, on ihan sinun ansiotasi. :) Olen monesti katsellut kirjaa hyllyssäni ja miettinyt, että pitäisi tuokin lukea uudelleen, mutta vasta sinun blogisi Piiat-keskustelu antoi minulle kipinän tarttua tuumasta toimeen.

    Kamomillapiha on tosiaan aika erikoinen kirja, mitä henkilöihinsä ja tapahtumiensa painotuksiin tulee. Se, mitä Maxin ja Sophien välillä tapahtui johtuu varmasti monista syistä. Minä en oikein voinut ymmärtää serkusten lämmintä suhtautumista Richardiin. Mutta kirjasta jäi toisellakin lukukerralla lämmin olo. Jotenkin ihana edelleen, vaikka luin nyt kriittisemmin kuin silloin "nuorena".

    Yaelian: Tämä on tosiaan tv-sarjana ja kuulemma oikein onnistuneena sellaisena. Minä en ole sarjaa nähnyt, mutta jospa se tulisi täällä taas uusintana. Kirja on nopeasti luettava ja silti ihan hyvä.

    VastaaPoista
  4. Hävettää myöntää, mutta olen aina jostain syystä kirjastossa ylenkatsonut tätä kirjaa (ehkä nimen, ehkä kansikuvan takia, en osaa edes sanoa), sijoittanut tämän jonnekin Danielle Steel-osastoon.

    Mutta nyt kun luin tämän sinun kirjoituksesi, tajusin että tämähän saattaisi ollakin ihan kelpo lukuromaani, aihe ainakin on kiinnostava. Kiitos että luit tämän uudestaan ja kirjoitit näin hienon arvion, minullakin taisivat nyt lopultakin silmät aueta tämän kirjan suhteen... :)

    VastaaPoista
  5. Sara, kiva kun sinäkin kiinnostuit kirjasta!

    Katja, ihanaa, kun joku lukee minun mainitsemani kirjan - ja hauska, mitä kautta kirja tuli esille: itse postaus käsitteli Piikoja, Lumikko mainitsi Tarttin Jumalat juhlivat öisin vanhana suosikkinaan ja sanoi, että siinä oli jotain samaa kuin Waughin Menneessä maailmassa; siitä minulle tuli mieleen Kamomillapiha... Ja nyt olet lukenut sen uudestaan! Kun itse nappaan jatkuvasti lukuvinkkejä toisilta bloggaajilta, niin on kiva olla joskus itsekin sellaisen lähteenä.

    Suosittelen Jennifer Ehlen tähdittämää Kamomillapiha-sarjaa kaikille, se on näyttelijäntyöltään, musiikiltaan, kuvaukseltaan, lavastukseltaan ym. aivan hurmaava! Sanoisin jopa, että parempi kuin Wesleyn romaani. Sarja näytettiin viime vuonna kaksi kertaa tv:ssä/YLE areenassa, ja sen myötä kiinnostuin Wesleyn kirjasta.

    VastaaPoista
  6. Mielenkiintoinen tuo Mary Wesley, on kuulemma kirjoittanut ekan romaaninsa vasta 70v.

    VastaaPoista
  7. Sara: Arvaa mitä? Minäkin inhoan kirjan kantta (on siitä tv-sarjasta) ja joskus muutama vuosi sitten mietin kirjan myymistä kirpputorilla. Onneksi sitten jätin hyllyyni. Ei kirja mikään loistava tai suuri elämys ole, mutta peribrittiläinen ja siksi rakastettava. ;) Lukuromaanina hyvä, joskin henkilöhahmot hieman onttoja. Kannattaa lukea vaikka kesäkirjana.

    Pienen mökin emäntä: Se sinun Piiat-postauksesi oli tosi hyvä. Olen muuten lukenut myös Jumalat juhlivat öisin ja se tuntuu olevan monille rakas. Itselleni se on vain näppärä jännitys/lukuromaani, mutta tunnelma siinä on kohdillaan.
    Jennifer Ehle oli niin loistava Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Jospa tuo sarja uusittaisiin taas!

    Allu: Mielenkiintoinen tieto! Se ehkä selittää, miksi ikääntyvä Helena on kirjassa se, joka muistelee. Muuten kirjoittajan ikään ei voisi Kamomillapihasta päätellä. :)

    VastaaPoista
  8. Hannele: Mitä pidit kirjasta? Omasta mielestäni sillä on viehätyksensä, mutta silti kirja on hivenen keponen.

    VastaaPoista
  9. En ole lukenut ja jäin vain ihmettelemään, kuinka nopeasti kirjojen kannet vanhentuvat. Aikakauslehdille käy samoin. Minulla on tosi harvoja kirjoja, jotka olen lukenut useampaan kertaan, ne voi varmaan laskea kahden käden sormilla.

    VastaaPoista
  10. Enpä olisi minäkään kannen perusteella kiinnostunut - siitä saa melko erilaisen käsityksen kuin tekstistäsi, joka on huomattavasti kiinnostavampi! :) Täytyypä laittaa nimi mieleen, tuntuisi sopivan hyvin kesälomalukemiseksi!

    VastaaPoista
  11. Kirjailijatar: Luulen, että jos tätä kirjaa kohtaan ei omaa henkilökohtaista nostalgiaa, niin tämä voisi toimia paremmin tv-sarjana (jota en ole katsonut). Mutta huomiosi kansista on hyvä. Ihan totta, että kirjojen kannet vanhentuvat nopeaan. Kamomillapiha näyttää jotenkin halvalta. Toisaalta jotkut 60- 70-luvun kannet näyttävät raikkailta.

    Satu: Kuten Kirjailijattarelle kirjoitin, näyttää Kamomillapihan kansi halvalta. Mielestäni Kamomillapiha ei nyt uudelleen luettuna ollut mikään huikea elämys, mutta viehättävä ja moniulotteinen - sopisi muuten hyvin kesäkirjaksi.

    VastaaPoista
  12. Kävin jo eilen lukemassa tämän ja omasta mielestä jätin kommentinkin, mutta ei näy kuitenkaan.

    Mutta siis, ihanaa kun korkkasit Nostalgian jäljillä -haasteen ja voi että minuakin hymyilyttää nuo vanhempien kirjojen kannet kun ne ovat tosiaan niin hassun/halvan näköisiä. Eivät ne silloin 10-20 vuotta sitten olleet :)

    VastaaPoista
  13. Susa: Harmi, ettei kommenttisi ollut tullut perille. Blogger taitaa tehdä sitä aika usein. :(

    Mutta Nostalgian jäljillä on sellainen haaste, johon oli ihan pakko tarttu. Ihana, ihana haaste!

    VastaaPoista
  14. Minulle tuli näistä tunnelmista mieleen Maeve Binchyn paras kirja Ystävyyden piiri. Siis sama tunnelma. Mikä harmi, että en omista Ystävyyden piiriä...pitäisi tehdä se blogiini.

    VastaaPoista
  15. Leena: Ehkä. Olen lukenut joitakin Binchyn kirjoja ja niissä on kyllä hyvä tunnelma ja sellaista "aitoa" elämää. Mutta Wesleyn kirjan ihmiset ovat ehkä epämiellyttävämpiä ja teoiltaan rankempia. Silti ymmärrän, mitä ajat takaa. Jos ehdit, tee Ystävyyden piiri blogissasi. Lukisin kirjasta mielelläni.

    VastaaPoista