sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

 

Yhtäkkiä alkoi sataa. Vettä tuli kaatamalla. Pisarat iskivät lasiin ja niityt peittyivät. Juna kulki eteenpäin, ikkunasta näkyi vain veden juoksettamaa harmautta, liian märällä maalattua. Hetkeksi tuli outo irrallinen olo: olimme aivan vapaita, vieraassa maassa, vieraiden ihmisten keskellä, matkalaukussa kaikki mitä omistimme. Voisimme mennä laukkuinemme minne tahansa.  Sitten tuli konduktööri leimaamaan liput. - Vain menoliput, mies totesi. - Menoliput. Muistin, että meillä oli määränpää, että meitä odotettiin.

Irlantilaista elämänmenoa suomalaisin silmin tarkkailevista kirjoistaan Irlantilainen aamiainen ja Vihreän saaren puutarhoissa tutuksi tullut Hanna Tuuri kuvailee esikoisromaanissaan Orapihlajapiiri (Otava 2011) elämuutoksen synnyttämiä tuntoja ja tunnelmia. Keski-ikää lähestyvä sairaanhoitaja Kirsi jättää teini-ikäisen Anni-tyttärensä kanssa Kuopion taakseen ja muuttaa Irlannin maaseudulle Knocknamurran yhteisöön, jossa huolehditaan kehitysvammaisista ja jaetaan maallinen omaisuus koko yhteisön kesken, osallistutaan eettisiä kysymyksiä käsittelevään opintopiiriin ja viljellään maata. Anni ei halua jättää Kuopiota, ystäviään ja kuoroharrastustaan, Kirsille taas Kuopiossa ei ole mitään muuta kuin henkistä tyhjyyttä, työpaikka ja vuokra-asunto.

Matka Kuopiosta Knocknamurraan on pitkä: Savossa vuodenajat ovat voimakkaita ja talven ote niin valtava, että Kallavesi on jäässä vielä toukokuussa ja jo syyskuussa Puijolle ajetaan uusia latuja. Irlannin luoteiskolkassa, kaukana Dublinista, sen sijaan sataa melkein aina ja taivas on harmaa, mutta silti valoa ja syksylläkin keväistä tunnelmaa täynnä. Asettuminen yhteisöön sujuu näennäisen helposti, sillä Kirsi ja Anni ovat odotettuja ja toivottuja. Irlantilaisten ohella yhteisössä asuu muun muassa saksalaisia ja itävaltalaisia, joista etenkin Anton muodostuu Kirsille uskotuksi. Arki muovautuu uomiinsa, mutta onko kaiken taakse jättäminen ja uuden, yhteisöllisyyden perustuvan, elämän aloittaminen sitä, mitä Kirsi loppujen lopuksi hakee?

Hanna Tuurin romaanihenkilöille Irlanti on myytteihinsä ja tarinoihinsa uskova maa: Samhainin, halloweenin, aikana rajat tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä häviävät; Orapihlaja on keijukaisten pyhä asuinsija ja orapihlajien muodostamassa piirissä oleminen muuttaa ajankulkua. Juuri nämä jokapäiväiset sadut antavat voimaa koti-ikävää potevalle Annille, jonka kuvitelmissa aiemmin edesmennyt mummo ja paras ystävä Miia tekevät ikävästä helpommin koettavaa:

Yhtäkkiä aurinko nousi. Se tuli ylös ihan tulipunaisena, värjäsi usvan. - Oi! Miia huokasi.- Kyllä on kaunista, mummokin päivitteli: - Autiosaari purppuramerellä!
Minä lupasin nostaa purjeet. Me purjehdittaisiin yhdessä purppura-aalloilla.  Varmastiko, Miia kysyi.
- Varmasti, sanoin. Mummo nyökytti. - Ihanaa! Miia hihkui.

Orapihlajapiiri rakentuu paitsi Kirsin ja Annin vuorottelevaan kerrontaan, myös ihmismielen ja luonnon kiertokulun vuoropuheluun. Hyvin kaukaa haettuina mieleeni tulivat niinkin erilaiset kirjat kuin Juhani Ahon Papin tytär sekä Susan Fletcherin Meriharakat. Hanna Tuurin kerronta on toki kaukana molemmista, mutta kaikille mainitsemilleni kirjoille yhteistä on päähenkilöidensä sisäisen maailman sovittaminen luontokuvaukseen. Niinpä Orapihlajapiirissäkin aurinko paistaa ja ilma on syksyisen raikas naurun raikaessa koko yhteisössä; Anni tutustuu yhteisön poikiin ja elää jotenkin enemmän silloin, kun aallot murtuvat jyrisemällä ja kaatumalla, vesimattona ja pärskeinä; Ja sydäntalvella harvinainen lumisade peittää kaiken huonon ja ikävän valkeaan ihmeeseen.

Lainausteni perusteella Orapihlajapiirissä tapahtuu asioita yhtäkkiä. Kirsin ja Annin tarinassa äkkinäistä on vain sään muutos, muuten kirja etenee melko verkkaisesti ja arkisesti, ei kuitenkaan viipyillen. Kertojana Hanna Tuuri onkin vahvimmillaan juuri tunnelmien luomisessa ja jokapäiväisen elämän kuvauksessa. Orajapihlajapiiriä lukiessa tulee kiireetön olo. Vaikka Knocknamurrassa tapahtuu monenlaista epilepsiakohtauksista hyvinkin vaikeisiin asioihin, ei teksti anna sijaa henkilöidensä sisimmille mielenliikutuksille, vaan etenee varovaisesti, kuin tunnustellen. Tämän vuoksi kerronnan sävy on aavistuksen laimea. Toisaalta se sopii hyvin kirjaan, jonka päähenkilöistä toinen - Kirsi - on samaan aikaan reipasotteinen muuttaessaan ulkomaille, tyhjän päälle, ja silti vanhanaikainen keittäessään junamatkaevääksi kananmunia ruisleivän kyytipojaksi. Itse asiassa koko Orapihlajapiirin tunnelma on ajaton: vaikka eletään tietokoneiden aikakautta, kirjoittaa Anni ystävälleen Miialle paperisia kirjeitä, käsityöläisyys on kunniassaan eikä kukaan tunnu kaipaavan postmodernin yhteiskunnan kiireitä.

Vaikka jäin kaipaamaan vanhempaa tarinankuljetusta, on Orapihlajapiiri tavattoman sympaattinen kirja. Joskus tällainen sympaattisuus kantaa pitkälle: Kirsin ja Annin elämänkuvaus on lämmintä, siitä jää hyvä mieli ja mielikuvallinen kaipuu Irlantiin.

Tähdet ***+ (Olisinpa voinut antaa enemmän!)

Orapihlajapiiristä on kirjoittanut myös Kirjainten virran Hanna.

14 kommenttia:

  1. Minun on pitänyt lukea noita Tuurin Irlanti-kirjoja (siis niitä ei-fiktiivisiä) mutta enpä ole vielä saanut aikaiseksi...

    Mukavaa sunnuntaipäivää sinne!

    VastaaPoista
  2. Lumikko: Minä olen lukenut sen Irlantilaisen aamiaisen ja se on aika ihana. Osin hyvin samanlainen kuin tämäkin, verkkainen ja arkinen. Ehkä siksi myös niin viehättävä.

    Ja kiitos samoin sinne!

    VastaaPoista
  3. Kiitos Katja tästä. Harkitsen tätä vakavasti mukaanotettavaksi synnärille. Tuo sympaattisuus kuulostaa siinä mielessä lupaavalt. Ja joo, tosiaan suunnittelen, mitä aion laitoksella lukea... ;D

    VastaaPoista
  4. Minua on kiinnostanut tämä(kin) kirja, juuri tuon Irlannin takia, mutta kun koko ajan on niin paljon sellaisia, jotka kiinnostavat vielä enemmän, on tämä jäänyt.

    Ihmismielen ja luonnon kiertokulun vuoropuhelu on useinmiten kirjoissa jotenkin ihana lisä!

    VastaaPoista
  5. Amma: Tämä muuten sopisi huikean hyvin synnärikirjaksi! :) Minäkin suunnittelin aikoinani, että minä aion lukea sitten lapsivuodeosastolla ja varasin molemmilla kerroilla parikin kirjaa mukaan. <3

    Susa: Mielestäni tämä kirja antaa eniten juuri Irlannista kiinnostuneille. Tuuri kuvaa ihastuttavasti elämää Irlannin maaseudulla. Romaanina kirja ei ole kovin vahva, mutta tunnelmaltaan ja sympaattisuudeltaan sitäkin hurmaavampi.

    VastaaPoista
  6. Minulla on sellainen ikuinen ikävä Irlantiin. En siis ole siellä koskaan käynyt, mutta jotenkin aavistelen, että viihtyisi, olisin kuin kotonani.

    VastaaPoista
  7. Kiitos linkityksestä. Meillä oli jälleen hyvin samanlainen lukukokemus. Halusin pitää kirjasta enemmän, mutta kaipasin jotain hehkuvampaa liikehdintää sydämessä. Kaunista ja sujuvaa, mutta hivenen särmätöntä.

    VastaaPoista
  8. Kirjailijatar: Minulla on ihan sama juttu! En tiedä, mitä Brittein saarissa laajemminkin minua kiehtoo. Olen käynyt vain Englannissa (kolmesti) ja kun menin ensimmäisen kerran Lontooseen, oli kuin olisin päässyt suuren kaupungin syliin. Minäkin uskoisin viihtyväni Irlannissa. Ja siksi ehkä pidin niin tästä kirjastakin.

    Hanna: Ole hyvä. :) Totta, tämä kirja on ihana ja pidin Kirsin ja Annin arjen kuvauksesta, mutta olisin kaivannut jotain vahvempaa mukaan. Aion silti lukea Tuurin mahdolliset tulevatkin kirjat.

    VastaaPoista
  9. No nyt mä luen tämänkin:D Niin hyvin mut "käännytit" olen ollut aika epäluuloinen huomaan...
    Irlantilainen aamiainen oli suloinen.

    VastaaPoista
  10. Maria: Tässä on tunnelmansa ja Irlanti-kuvauksensa osalra paljon samaa kuin Irlantilaisessa aamiaissa, vaikka tykkäsin kyllä siitä enemmän. Tämä on ihana vaikka kesäkirjana. :)

    VastaaPoista
  11. Voi sinua kilttiä ihanaa. <3 Irlanti kiehtoo kyllä aina!

    VastaaPoista
  12. Karoliina: Jos olisin oikein kiltti, olisin antanut ainakin kolme ja puoli tähteä. ;) Minulla on aina matkakuumetta Irlannin(kin) suuntaan, vaikka en ole siellä käynyt. Ja olihan tämä aika herttainenkin yhteisökuvaus.

    VastaaPoista
  13. Olen ollut kahden vaiheilla, lukisinko tämän kirja, mutta ensin Hannan ja sitten tämän sinun arviosi luettuani olen päättänyt olla lukematta. ;) Sen sijaan tuo Irlantilainen aamiainen kiinnostaisi kovasti. Minäkin luulisin viihtyväni sekä sen parissa että Irlannissa, vaikka niin kirja kuin maakin ovat minulle vieraita. Oikein innostuin kaikenlaisista puutarha- ja ympäristökertomuksista, kuin luin Mari Mörön puutarhaesseekirjan.

    VastaaPoista
  14. Jenni: Minä olin itsekin kahden vaiheilla, mutta olen iloinen että luin. Vaikkei tämä ole kaunokirjallisesti mitenkään suuri elämys, on kirjassa silti jotain ihastuttavaa ja aitoa. Irlantilainen aamiainen on mukava kertomuskokoelma ja sen jälkeen tulee jonkinlainen Irlanti-kaipuu. Minuakin kiinnostaisi tuo Mari Mörön kirja. :)

    VastaaPoista