torstai 24. helmikuuta 2011

~Johnny Cash & Patric Carr: Cash - Omin sanoin~


Kolmas kysymys on helppo: Miksi pukeudun aina mustaan?
Suoraan sanottuna en pukeutu aina mustaan. Kun en esiinny julkisuudessa, pistän päälleni mitä mieli tekee. Käytän kuitenkin mustaa asua lavalla parista syystä.

Johnny Cash (1932-2003) pukeutui mustaan, koska halusi muistaa ja muistuttaa köyhistä ja lyödyistä kaupungin laidalla asuvista ihmisistä, Vietnamin sodassa turhaan kuolleista lapsenkasvoisista nuorista sekä yhteiskunnan yleisistä epäkohdista. Kappaleessaan The Man in Black hän huomautti, että pukeutuisi mielellään kaikkiin sateenkaaren väreihin, mutta niin kauan kuin maailmassa on sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta, hän pukeutuu mustaan.

Kantrimusiikkiin liitetään yleensä stetsoneilla tai korkealla tukalla keikarointi, arvokonservatiivisuus, sydämeenkäyvät laulusanoitukset ja viskipullo. Tähän peilattuna Johnny Cashin yhdessä Patric Carrin kanssa kirjoittama kirja Cash - Omin sanoin (Johnny Kniga 2003; Cash. The Autobiography 1997) on tinkimättömyydessään raikas omaelämäkerta muusikkolegendasta, melkein kaiken kokeneesta miehestä mustissa.

Cash - omin sanoin on tyypillinen elämäkerta siinä mielessä, että se kattaa päähenkilönsä elämänvaiheet lapsuudesta vanhuuteen, vaikeuksista voittoihin ja avioliitosta eroon ja uuteen liittoon. Se vie lukijansa esiintymislavoille ja takahuoneisiin sekä osoittaa Cashin tehneen yhteistyötä niin Elviksen, Jerry Lee Lewisin, Willie Nelsonin kuin julkkissaarnaaja Billy Grahaminkin kanssa. Johnny Cash lie kantria seuraamattomillekin niin tuttu hahmo, ettei tätä arviotani lukiessa tarvitse juurikaan pelätä juonipaljastuksia. Cashin köyhä lapsuus puuvillapeltojen laidalla Arkansasissa, hänen hittinsä Walk the Line tai Ring of Fire sekä ongelmansa alkoholin ja huumeiden kanssa ovat monille tuttuja. Tutuiksi ne tekivät ainakin James Mangoldin ohjaama hieno Walk the Line-elokuva, jossa Joaquin Phoenix liikkuu ja on kuin Cash itse.

Kirjasta omaperäisen ja erilaisen tekevät sen rakenne sekä se, että Cash pääsee ääneen itse, toki toimittajan ja myöhemmin kustannustoimittajan valintojen määräämänä. Hän on oikea henkilö kuvaamaan lapsuutensa pienet kepposet ja suuret menetykset, lastensa syntymät sekä sen helvetin, johon hän päihderiippuvuutensa vuoksi joutui. Cash myös kuvaa avioeroaan Vivian Libertosta sekä voimakasta rakastumista toiseen vaimoonsa, laulaja June Carter Cashiin ja sitä kautta uskonnollista herätystään ja edelleen Carterin suvun keskinäistä lämpöä.

Uskonnon ja television, tai uskonnon ja maallisen julkisuuden yhdistelmä on aina vaarallinen, täynnä ansoja ja kuoppia, jotka on merkitty niin heikosti, että merkkejä on liian vaikea huomata, ja erityisesti tämä pätee ihmiseen, joka on julkisuuden valokeilassa. Minun pitäisi tietää se. Olen itse langennut muutamiin ansoihin ja huomannut, mitä ongelmia se aiheuttaa.

Itse pidin Cashin tuttua elämäntarinaa mielenkiintoisempana hänen ajatuksiaan politiikasta, uskonnosta sekä niistä paikoista, joihin hän elämässään kiintyi. Kirjassa Cash näyttäytyy oikeamielisenä, aatteiltaan palavana, mutta kiihkoilemattomana ihmisenä. Esimerkiksi uskonnollisuuttaan hän tuo esille paljonkin, mutta kammoksuu samalla niitä amerikkalaisia tv-evankelistoja, jotka näkevät silmissään vain muovisia jeesuspatsaita sekä dollareita (tämä on hieman ristiriidassa Cashin ja Billy Grahamin ystävyyssuhdetta ajatellen, mutta toisaalta Graham on saanut merkittävän aseman Valkoisessa talossa sen isännän puoluekannasta riippumatta). Samanlainen on kirjan mukaan Cashin suhde politiikkaankin. Hän ei ota kantaa suuntaan tai toiseen, mutta ajatukset Vietnamin sodasta ja köyhyyden torjumisesta sekä June Carterin sukulaisuus demokraattipresidentti Jimmy Carterin kanssa antavat jonkinlaista suuntaviittaa.

Ennen kaikkea kirja näyttää sen, kuinka julkisuus vaikuttaa ihmiseen. Julkisuus kohtelee samaan aikaan raadollisesti ja lempeästi. Se on välttämätöntä ja haluttavaa, mutta sitä on vaikea kestää. Myös muusikkous ja kappaleiden syntyhistoria, levy-yhtiöiden vaihdokset sekä kiertueet tulevat eläviksi Cashin muistelemina. Cash - omin sanoin on nimenomaan muistelmakirja. Vaikka Cash ja Carr kirjoittivat sitä kuusi vuotta ennen Cashin kuolemaa ja Cash itse arveli pitävänsä kitaran kädessään vielä kauan, ovat kuvaukset vanhenevan, sairaan miehen kertomaa.

Nautin näistä päivistä. Uusi elämä [raittius] sisälläni on inspiroivaa. Tunnen todella rakastavani perhettäni, joka auttoi minua, kun tarvitsin sitä. Tuulenvire kukkulallani on kaunis, ja Cinnamon Hillin jääteeni maistuu hyvältä suussani.

Rakenteeltaan kirja on kirjoitettu mukavasti paikkojen rytmittämänä. Se tuo mielestäni lisäsyvyyttä kirjalle, koska paikkoihin - taloihin, alueisiin sekä tien päällä olemisen mukanaan tuomaan paikattomuuteen - liittyy paljon muistoja, epäonnea ja rakkautta. Se saa kirjan myös raikkaamman oloiseksi kuin vuosilukukronologian mukaan junan lailla etenevä teos. Muuten Cash - omin sanoin on tyypillinen elämäkertateos. Olen aikaisemminkin kirjoittanut jonkun elämäkerran yhteydessä, että yleensä tämän genren kirjat antavat eniten niille lukijoille, jotka ovat muutenkin kiinnostuneet teoksen päähenkilön elämästä. Joskus toki harvinaisen hyvin kirjoitettu elämäkerta voi houkutella lukemaan, vaikkei sen kohteesta olisikaan ennakkotietoa. Cashia käsittelevä kirja ei mielestäni ole sellainen, mutta sen merkitys onkin nimenomaan Cashin henkilöhahmossa: karussa ja hellässä, ajattelevassa ja toimivassa muusikossa.

Jokunen aika sitten kaipasin itselleeni välipalakirjaa. Olin lukenut muun muassa Haahtelaa ja Lahiria, joiden vuoksi jäin hyvän kirjan aikaansaamaan tyhjiöön. Kovin huonolla tai kepeillä kirjoilla en totta vie jatkanut Pulkkisen, Lampelan enkä Makinenkaan kanssa. Välipalanälkä jatkoi kasvamistaan. En viihdy dekkarien parissa eikä viihdekirjallisuus anna minulle kovinkaan paljon. Jäljelle jäävät elämäkerrat ja tietokirjat. Cashin elämäkerta oli minulle juuri sopiva välipalakirja. Tinkimättömyys, vaikea elämä ja huikea ura yhdistettynä rehellisyyteen, avoimuuteen ja tietynlaiseen karuuteen takasivat minulle sen juustopäällysteisen keksin, jota olin kaivannut.

Johnny Cash ei koskaan luopunut mustista vaatteistaan. Joistakin julkisuuden henkilöistä jää jäljelle elämää suurempia tarinoita sekä hienoja kappaleita. Kuunnelkaa vaikka Johnnyn ja Junen duetto It Ain't Me.

****

19 kommenttia:

  1. En tiedä, mistä aloitaisin. No vaikka siitä, että minäkään en viihdy liian kevyen parissa, mutta luen jännitysromaaneita intohimolla, jos ne ovat tasokkaita. Luin yhden Gavaldan ja se riitti. Kiitti. Olen muuten alkanut laskemaan, montako kertaa olet sanout, ettet lue dekkareita;-) Ja anteeksi kaikki Gavaldan ihailijat, minä en vain pysty!

    Ja sitten Cashiin. Olet saanut aikaan uskomattoman arvostelun aiheesta, joka liippaa niitä asioita, jotka kiinnostavat minua kovasti: Vietnamin sota, kaikki USAn politiikka, Graham, köyhät joukossamme, mutta myös kantrimusiikki. (Onko nyt eleganttia kirjoittaa country vai kantri, en tiedä.)

    Sinä kirjoitit nyt niin, että taidan kääntyä Sooliksen puoleen näyränä, sillä hän niin kovasti suositteli minulle elämänkertafilmiä Cashista, mutta tein silloin yötkin kirjoja, joten vähän estelin. Nyt sinä sytytit nälkäni ja täytyy saada nähdä tämä leffa. No miksi leffa, eikä kirja? Aika, aika, aika. Leffasta voimme nauttia Lumimiehen kanssa viikonloppuna yhdessä etc.

    Lumiomena, tämä teksti on nyt uutta sinua...tai sitten voimme sanoa, että kirja, jonka teit toi sinusta esille aivan uusia piirteitä. Fantastico♥

    VastaaPoista
  2. Rakastan elämäkertoja ja tämä sai kyllä innostumaan Cashista. Varsinkin tuo mustiin pukeutumisen selitys. Varmasti lukemisen arvoinen kokemus. Olen nähnyt elokuvan, mutta kirjasta saa aina paremman ja laajemman käsityksen henkilöstä.

    VastaaPoista
  3. Tuo mainitsemasi elokuva Cashista oli mielestäni upea, ja kuvauksesi perusteella kirja on erittäin hyvä täydennys sille. Minun on siis syytä lisätä jälleen yksi kirja alatikasvavalle lukulistalleni... Pitäisiköhän katsoa elokuva uudelleen ennen kuin lukee kirjan?

    VastaaPoista
  4. Minustakin tietokirjat ovat mainioita "välipaloja"! Samoin elämäkerrat, varsinkin muistelmat sekä sellaiset, joissa henkilö itse on ollut mukana kirjan kirjoituksessa tuomassa esiin persoonallisuuttaan ja näkökulmaansa kuten tässä.

    Kolmas makoisa "välipalagenre" minulle ovat todellisten historiallisten henkilöiden kirjeenvaihtoon perustuvat kirjet, kuten Kallion ja hänen vaimonsa "rakkauskirjeet".

    VastaaPoista
  5. Hei, ilmoitan vain näin sivumennen, että blogini osoite muuttui. Nyt se on
    http://ankinkirjablogi.blogspot.com

    VastaaPoista
  6. Upeasta musiikosta niin hieno teksti!Kiitos Lumiomena.Pidän hurjasti hänen musiikistaan ja tuo elokuva hei Leena Lumi siellä! On ehdottomasti katsomisen arvoinen varsinkin oman miehen rinnalla:D
    maria

    VastaaPoista
  7. Olen aina pitänyt Johnny Cashin musiikista. Elokuva on vieläkin katsomatta hyvistä aikomuksista huolimatta, mutta nyt aion saada sen käsiini ja kirjan myös. Taas kirjaston sivuille katsomaan onko saatavana. Kiitos tästa ja musiikkilinkeistä.

    VastaaPoista
  8. Mieheni on ollut Johnnyn fani ihan pikkupojasta asti, joten arvaa vain liippasiko tämä arvostelu läheltä;-) kyllä osaatkin kattavasti valita kirjojen aiheet ja tyylin, kiitos taas kerran!

    "Walk the line"-elokuvaa on meillä katsottu kerran jos toisenkin, ja itseäni harmittaa niin kovin se että Reese voitti oscarin (toki hänen näyttelemisensä on kevyttä ja jotenkin luonnollisen oloista) ja Joaquin ei!!! Joaquinin roolisuoritus on kaikenantava, kaikenkattava..ihan ääntä myöten. Tätä mieltä on myös mieheni;-).

    Elokuvasta ei saa irti kaikkea jos ei vähän etukäteen selvittele taustoja, se voi muuten jäädä vähän pintaraapaisuksi historiaa tuntemattomille..mutta roolisuoritusten takia elokuva kannattaa katsoa!

    Hyvää loppuviikkoa!

    ps. kirjaa en ole lukenut joten tiedänpähän taas mitä etsiä seuraavaksi!

    VastaaPoista
  9. Cashista tehty elokuva oli hyvä ja luullakseni rehellinen, Joaquin Phoenix oli ihan ilmiömäinen Johnny Cash! Samoin June Carterin roolin tehnyt Reese Witherspoon.

    Kirjaa en ole lukenut, joskus voisin tehdä senkin, sillä Cashin elämä kiinnostaa. Se oli täynnä draamaa, epäonnistumisia, ja taas pohjalta nousua, että tasaista elämää elävä ihminen ihan hengästyy.

    Johnny Cash on legenda. Ilmiö. Amerikkalainen unelma, persoonallisella, kantaaottavalla tavalla.

    VastaaPoista
  10. Olen pitkään miettinyt tämän kirjan lukemista, sillä Cashin musiikki on ollut paljon sydäntäni lähellä.

    Kirja jopa löytyisi avomieheni hyllystä..

    Ehkä nyt on aika ottaa Cash kauniiseen käteen.

    ps. Jos luet englanniksi toisinaan ja toinen mielenkiintoinen elämänkerta kiinnostaa suosittelen Bob Dylanin Chronicles - Volume One. Itse pidin Dylanin sekavasta, runomaisesta tyylistä paljon vaikka historiallisesta totuudenmukaisuudesta ei voi varma ollakaan. En ole ihan varma onko tätä suomennettu vielä.

    VastaaPoista
  11. ps. On se suomennettu nimellä Muistelmat. :)

    VastaaPoista
  12. Mielenkiintoinen esittely taas! Minullekin tieto- ja elämänkertakirjat toimivat hyvinä välipaloina. Samoin lehdet ja sarjakuvat.

    Tietokirjoja luen harvoin alusta loppuun asti, joten niissä on semmoista ilmaa, vaikka teksti olisikin painavaa. Sokan elämänkerta oli niin ihastuttava, että voisin kuvitella lukevani enemmän näitä. Varsinkin suomalaiset kirjailijat ja näyttelijät kiinnostavat.

    VastaaPoista
  13. Leena: Kiitos ♥ Mitähän uutta minä olisin nyt tuonut? Omasta mielestäni kirjoitin aika samaan tapaan kuin ennenkin, mutta aihe on blogissani uusi. Olen itse asiassa pitkän linjan Cash-fani. Kuuntelen monenlaista musiikkia klassisesta hämäräpoppiin, mutta yleensä minuun vetoaa vahva ja mieluummin synkeä, tinkimätön musiikki kuin iloisuus.

    Tässä kirjassa on paljon sellaisia teemoja, joista ammentaa vaikka kuinka. Elokuvassa ei politiikkaa tuoda kovin paljon esille, se keskittyy Cashin omaan tiehen rakkauksissa, päihteissä ja uskonnossa, mutta tekee sen niin hyvin. Walk the line on yksi kaikkien aikojen elokuvasuosikeistani. Suosittelen katsomaan ♥

    Dekkareista - tai niiden lukemattomuudesta - en muuten ole omassa blogissani sanonut kovinkaan usein, mutta varmaan sinun ja Susan blogeissa olen nostanut sen esille, koska tällaisena itäsuomalaisena räpätätinä haluan kommentoida, mutta en voi sanoa mitään kirjasta.

    Minun mielestäni suomeksi kuuluu kirjoittaa kantri. Tarkastin sen niinkin luotettavasta lähteestä kuin Wikipediasta. ;)


    Hietzu: Elämäkerroista saa usein uusia aspekteja kuvailtavasta henkilöstä ja sen ajan yhteiskunnasta. Cash vaikutti jotenkin rehelliseltä ja tinkimättömältä, vaikka elikin monenlaisissa vaikeuksissa.


    Katri: Luulen, että elokuvan katsominen voi auttaa tai ainakin se tuo musiikin kautta monenlaista mieleen. Tänä kirja kulkee laajemmalla aikajanalla. Walk the linehan ei tule ajallisesti Cashin vanhuuteen. Elokuvan kannalta se on hyvä, koska filmi ei "hajoa" liikaa.

    Elma Ilona: Totta! Kirjeisiin tai miksei myös päiväkirjoihin pohjautuvat kirjat ovat mainioita välipalakirjoja. Minulla olisi hyllyssä Aino ja Jean Sibeliuksen kirjeistä koottu kirja. Joskus alan lukea sitä.

    Anki: Kiitos tiedosta. :)

    Maria: Ihanaa, että pidit tästä ja että pidät Cashistakin. Olenkin huomannut sinun pitävän aika samanlaisesta musiikista kuin mistä itse pidän ♥
    Ja nimenomaan, oman miehen rinnalla Cash-elokuvan katsominen on ihan parasta!

    Minttuli: Me voisimme katsoa tämän elokuvan yhdessä joko siellä tai täällä, milloin seuraavan kerran nähdäänkin. Meillä on Walk the line omana dvd-hyllyssä.

    Aamunkukka: Hauskaa ja mielenkiintoista kuulla. Onko miehesi lapsuudenkodissa kuunneltu Cashia?

    Olen ihan samaa mieltä tuon elokuvan Oscareista. Reese Witherspoon näytteli ehdottomasti hyvin, mutta Joaquin Phoenix _oli_ Cash.

    Tämä kirja voisi olla sellainen, joka teidän kannattaisi hankkia omaksi. En tiedä, onko tätä enää saatavilla. Ostin tämän joitakin vuosia sitten, mutta luin vasta nyt.

    Sooloilija: Olen ihan samaa mieltä elokuvasta sinun kanssasi. Elokuva on hyvä, se antaa tinkimättömän kuvan Johnny Cashista. Yksi parhaista muusikkoelokuvista, joita olen nähnyt. Toinen hieno, samaan genreen liittyvä, vanhempi elokuva on Kaivosmiehen tytär.

    Linnea: Sinun olisi ainakin helppo tarttua tähän kirjaan! Kiitos tuosta Dylan-vinkistä. Hän on sen verran erikoinen, eksentrinenkin persoona, että kirja olisi varmasti kiinnostava lukea. Luen joskus englanniksi, mutta totta kai suomeksi saan kirjoista enemmän irti.

    Hanna: Lehdetkin ovat hyviä välipaloja, mutta kirjaton vaihe ahdistaa. Minulla on tietokirjojen suhteen sama lukutapa. Usein luen niitä sieltä täältä, parhaat päältä-meiningillä.

    Nyt tuli muuten mieleen vielä yksi välipalakirjojen tyyppi: Tutut, rakkaat kirjat. Vai menevätkö ne jo lohtukirjojen genreen?

    VastaaPoista
  14. Se elokuva on hieno! Jopa minä olen nähnyt sen ja ollut ihan myyty. Ja tuo välipalakirjadilemma on tuttu, niin tuttu! En vain ole huomannut, että elämäkerrat kävisivät mainittuun tarkoitukseen. Nyt tiedän, kiitos!

    VastaaPoista
  15. Ilse: Elämäkerrat ovat mitä parhainta välipalaluettavaa. Niiltä ei odota samanlaisia elämyksiä kuin kaunokirjoilta, mutta parhaimmillaan ne antavat tietoa, ihmetyttävät ja koskettavat. Tuo elokuva on niin hieno, että mietin sen katsomista uudelleen. En katso televisiosta juuri mitään, mutta viikonloppuisin yritämme mieheni kanssa katsoa edes yhden elokuvan.

    VastaaPoista
  16. Minun mielestäni tutut, rakkaat kirjat voivat olla sekä lohtu- että välipalakirjoja. Joskus on mukava tarttua kirjaan, josta tietää mitä on tulossa ja voi rentoutua (vaikka yleensä käykin niin että kirjat tarjoilevat joka kerralla jotain uutta).

    VastaaPoista
  17. Linnea: Ihan totta. Itse luen monesti mielelläni esim. Montgomeryn tai Austenin kirjoja, myös John Irvingin Kaikki isäni hotellit toimii, vaikka onkin perusvireeltään haikea.

    VastaaPoista
  18. Kiitos tästä postauksesta! Itse olen nähnyt tuon elokuvan kyllä ja se oli loistava, mutta kirjaa en ole lukenut. Tämä olikin mielenkiintoinen yksityiskohta, miksi hän pukeutui mustaan , koska eräs suomalainenkin artisti yhtyeineen laulaa, että "musta on surunpuku.. jos oikeutta enemmän vain nähdä saan, voin verhoutua vaikka lumenvalkeaan."

    VastaaPoista
  19. Teresita: Walk the line on hurjan hyvä elokuva. Kirja on onnistuneesti paljon elokuvaa laajempi, se tulee ajallisesti Cashin vanhuusvuosiin, joista varmaan saisi vaikka uuden elokuvan. :)
    Mustaan pukeutumisen filosofia on mielenkiintoinen. On monia, joihin liitetään mustat vaatteet mm. Cash, Nick Cave, Kauko Röyhkä ja Leonard Cohen. Tuota suomalaista artistia en tiedä, mutta voin arvailla - ja taidan googlettaa.

    VastaaPoista