lauantai 31. heinäkuuta 2010

~Yhdestoista~

Hääpäivä. Miten vuodet vierivät niin nopeasti? Me menimme naimisiin yksitoista vuotta sitten auringonkukkien loistaessa. Toissapäivänä sain vaaleanpunaisia ruusuja ja tänään aamulla croissanteja sekä jotain toivomaani syksyistä (siitä lisää sitten, kun syys saapuu).

Tänään mies kokkaa thaimaalaista kanaa Jamie Oliverin ohjeella, minä tein kakun hyytymään jo eilen. Lapset saavat toiveidensa mukaisesti spaghettia ja Porvoosta haetut suklaatikkarit. Koti tuoksuu sitruksen kukille, ruusuille ja Englannille.

Mummoni ja ukkini ehtivät olla naimisissa yli viisikymmentä vuotta. Mummostani olisi idoliksi. Lapsena tuo pyhäkoulun opettajana sittemmin toiminut isoäitini oli ratsastanut hevosella sisälle. Sota-aika toi hänet Pohjanmaan rannikolta Savoon, mutta joka kesä hän matkusti kotiseudulleen ja siellä siskonsa kanssa saareen lukemaan kirjoja. Minäkin voisin viettää kesäisiä viikkoja saaressa hyvien romaanien parissa. Mummostani voisin kirjoittaa vaikka kuinka, ehkä joskus toiste lisää.

Myöhemmin tänään tai viimeistään huomenna saatte lukea, mitä kerrottavaa on partasuisella nunnalla.

torstai 29. heinäkuuta 2010

~Unikkoajasta omenapuuhun *~

Unikkoaika alkaa olla pian ohi. Musta unikot ovat menneet ja muuttuneet salaperäisiksi paksuiksi pompuloiksi, jotka huojuvat hiljaa helletuulessa. Muutama punainen unikko uhmaa vielä värittää rohkeasti etupihamme asvalttia sinnitellen kuivahkossa perennapenkissä. Unikkoajan sijasta alkaa olla mustikka- ja pian myös omena-aika.

Tytttärelleni nousi viime yönä kuume. Pikkuinen on kuitenkin jaksanut hyppiä ruutua pihalla ja käydä ihmettelemessä viime syksynä istuttamaamme Vuokkoa, joka on kasvattanut hennoille oksilleen kokonaiset kuusi omenaa! Se on monta kertaa enemmän kuin ruotsalaisen Catarina Kruusvalin mukavassa lastenkirjassa Ellenin omenapuu.

Ellenin omenapuu kertoo kuvitukseltaan hieman ilonwiklandmaisessa pikkukaupungissa asuvasta Ellenistä, jonka mansardikattoisen kotitalon pihalla kasvaa suuri ja suojaisa omenapuu. Eräänä talvena myrsky katkoo puun ja perheessä alkaa omenapuunsuruaika. Kuten kaikissa hyvissä kehitystarinoissa, lähtee Ellen äitinsä sekä parhaan ystävänsä Kallen kanssa kauppapuutarhaan ostamaan uuden taimen vanhan puun paikalle. Ja syksyllä puu kantaa jo hieman satoakin.

Omenapuusta kertova kirja kuuluu samaan viehättävään lasten luonto- tai puutarhakirjojen joukkoon kuin Anna Gullichsenin ihastuttavat Satu Kukkameri-kirjat jääden niistä vain aavistuksen jälkeen. Kruusvallin kirja on realistisempi, joten taianomainen ulottuvuus puuttuu. Vuodenkiertoa ja puutarhan ihmeitä voi kuitenkin seurata molempien kirjojen välityksellä.

Kun oma lapsi on (onneksi vain vähän) kipeänä ja ulkona on sellainen helle kuin on, voisi kesäpäivän kai huonomminkin viettää kuin istuen sisällä pohtimassa omenapuiden kasvamista kuvakirjan välityksellä!

tiistai 27. heinäkuuta 2010

~Odottelua~

Joskus tuntuu kuin elämä olisi yhtä odottelua. Ja silti saman aikaan toivoo, etteivät nämä kesäloman päivät päättyisi, ettei tarvitsisi mennä ensi viikolla töihin. Ja edelleen odotan jo syksyä, sen raikkaita tuulia, sadetakkikelejä ja punaisia kumisaappaita, omenahilloa, punaviiniä ja kynttilöitä. Odotan myös marraskuun loppua, jolloin pääsen pois toimistosta kohti tutkijan (ihanankamalaa) vapautta. Ja silti elän kesää.

Tänään odotin vieraita. Pesin kirsikat, katoin pöytään brietä, valmistin mangokakkua lasteni avustuksella. Nelivuotias tyttöni sekoitti täytteen, kaksivuotias poikani kuvitteli osaavansa puristaa sitruunamehua. Kakku valmistui ja vieraat tulivat.

Jonkin aikaa odotin myös kirjettä Chilestä. Tilasin täältä suloisen kesäkorun ja nyt se saapui, sopivasti viimeiksi lomapäiviksi. Taitaa olla aika nauttia yövalvomisista, kun kerrankin valvomisen syynä on ihanan kirjan lukeminen eikä korvatulehdusitkut. Odotankin jo ensi yötä hyvän pormestarin seurassa.

maanantai 26. heinäkuuta 2010

~Tukholma: Matkailua lasten ehdoilla~

Moni lukija ehkä muistaa mieheni ja minun potevan ainaista matkakuumetta ja harrastavan kerran-pari vuodessa muutaman päivän reissuja jonnekin eurooppalaiseen kaupunkiin. Peter Panin patsaan tuijottelu, sateen pitäminen ja iltapäivätee Lontoossa, hehkuviini, joulumarkkinat ja Sissi-keisarinnan elämä Wienissä tai kanavat, Vermeer ja pannukakut Amsterdamissa ovat ominta "meitä". Tällä kertaa teimme jotain ihan muuta; Suuntasimme koko perheen voimin helteiseen Tukholmaan.

Poissa olivat pitkät yöunet hyvässä hotellissa, kirjojen lukeminen ja kahdenkeskiset kävelyt iltahämärässä. Tilalla olivat pallomeri ja Junibacken, jonottaminen laivaan ja leikkipaikoille, kasvomaalaukset, ranskanperunoiden heittely lattialle sekä muovisten Hello Kitty- ja Disneyn Autot-karkkipakkausten ostaminen lasten omilla rahoilla.

Nautinko siitä vaiko en? Vaikea sanoa. Ihastuin Junibackeniin, koska olen rakastanut Astrid Lindgrenin kirjoja niin kauan kuin muistan. Ruuhkista huolimatta paikka osasi saavuttaa Lindgrenin kirjojen hengen. Peppi Pitkätossun talo oli suloisen sokkeloinen ja iloinen, puinen Pikku-ukko otti pienet ratsastajat kyytiinsä ja lattialla oli valtava (nuppipalapeli)piparkakkutaikina. Parasta oli satujuna, jonka kyydissä pääsi ensin Marikin Kesäkumpuun, sieltä Eemelin Vaahteramäkeen ja Ronja Ryövärintyttären kautta Leijonamielen veljesten, Korpun ja Joonatin Nangijalaan. Kun Joonatan kuoli, puhkesin kyyneliin. Kun lohikäärme Katla irvisteli pimeässä, peitimme tyttären ja pojan silmät. Ja kun junakyyti päättyi, olo olo onnellinen ja hieman arjessa irti.

Koska vietimme Tukholmassa vain päivän, emme poistuneet Djurgårdenilta, vaan kävelimme hetken Skansenilla pysähtyen ensin jäätelölle ja (minä) vadelmasiiderille sekä sen jälkeen Päärynäpuistoon leikkimään. Punamullalla maalatut talot, viikinkien riimukivet, vehreät kujat sekä maisemat Tukholman keskustan suuntaan saivat minut haikailemaan pitempää matkaa itselleni melko tuntemattomaan kaupunkiin. Lisäksi olen ylpeä siitä, että pystyin asioimaan kaikkialla ruotsiksi. Älkää naurako tälle! Olen aikoinani kirjoittanut ruotsista laudaturin, mutta Itä-Suomessa 32 ensimmäistä ikävuottani asuneena kielitaitoni oli päässyt ruostumaan. Onneksi ei niin paljon kuin olin luullut. Laivassa tosin treenasin lukien Allt i Hemmet-lehteä.

Lapset jaksoivat kaiken ihmeen hyvin, mitä nyt kuopus tahtoi karata laivalla ja sai itkupotkuraivarit a la carte-ravintolassa. Mietin nyt ilmaisua matkustaa lasten ehdoilla. Me vanhemmathan ne matkat, niiden kohteet ja tekemisetkin viime kädessä päätämme! Tukholman risteilystä jäi hieman kaoottinen, mutta mukava mielikuva. Ja yöllä, lasten (ja mieheni!) nukkuessa, minulle jäi tuokio omaa aikaa nauttia lasillinen punaviiniä sekä lukea kirjaa hytin himmeässä valossa.

~Laura Honkasalo: Eropaperit~


Jos sä asuisit meidän kanssa, sä olisit turvassa. Laura Honkasalon romaani Eropaperit on kuvaus Sinikan ja Joken onnellisena alkavasta kuusikymmenlukulaisesta liitosta, joka päättyy harvinaiseen rumaan eroon, jossa lapset Sara ja Tomi joutuvat elämään välikappaleina sekä kokemaan liikaa vastuuta liian pieninä.

Romaani alkaa lääketieteen opiskelija Sinikan ja toimittaja-Joken rakkaustarinana. Uskonnollisesti ankarassa ja rutiköyhässä maalaisperheessä varttunut Sinikka pääsee ihmemaahan, Joken vanhempien huvilaan Jollakseen, jossa anoppi Leea on paitsi tyylikäs, myös hauska ja enemmän äiti kuin Sinikan oma, elämän katkeroittama Katekismukseen turvaava äiti koskaan. Muutamassa vuodessa Sinikka ja Jokke muuttavat uudehkoon lähiötaloon ja saavat kaksi lasta, Saran ja Tomin.

Kirjan nimekkeen mukaisesti Sinikan ja Joken liitto päättyy avioeroon, kun Jokke löytää toimituksesta Raisan, folklorehameeseen pukeutuvan luonnonmukaista elämää haluavan naisen, taiteilija-wanna-ben, joka on kaikkea sitä, mitä Sinikka ei ole. Erosta tulee harvinaisen ruma ja lapsista sen kiistakapuloita, joita vanhemmat koettavat vetää itselleen sekä eroon toisistaan kuin sidostesukka-mainoksen terrierit tennisukkaa. Etenkin Jokke ja Raisa käyttävät niin lahjontaa kuin kiristystä keinona saada Saran itselleen. Lapset oppivat haukkumaan vanhempiaan. Pissaötökkä, kakkapäätäti. Toisaalta he, etenkin Sara, oppivat olemaan liian kilttejä aina anoreksiaan saakka.

Honkasalo kuljettaa Sinikan ja Joken eron tarinaa useilla eri aikakausilla; Hän liikkuu sujuvasti onnenvuosista 1960-70-lukujen taitteesta nykypäivään ja käväisee myös sota-ajassa sekä eron jälkeisissä vuosissa 1970- ja 80-luvuilla. Hän luo ajankuvaa taitavasti. Itse 1970-luvun lapsena muistan monia asioita hieman samaan tapaan kuin Franzenin Tumman veden päällä-kirjaa lukiessani. Pienet asiat tekevät tunnelman; Keltavihreäraitaiset lastenvaatteet, Astrid Lindgrenin satu Kultasiskoni, Alkon ruskeat paperipussit merkkinä Jallu-pullosta, Laura Ingals tai keisarileikkausarpi vatsassa.

Henkilöhahmoista Sinikka on kaikkein ymmärrettävin, vaikka häntä nousukkaaksi tituleerataankin. Kyllä minäkin, jos olisin lähtöisin pohjoissuomalaisesta ahdistavasta yhteisöstä, jossa paskasanko on tyhjennettävä itse ja kaikki mukava on syntiä, nauttisin kesänvietosta Joken perheen tapaan: Retkelle lähdettiin monella venellä, mukana eväskoreja, onkivapoja ja lapsia. -- Sellainen Sarastakin tulisi, reipas saaristolaislapsi. Hauska ja meluisa. Naisilla oli kultarenkaat korvissa, vaikka oltiin retkellä.

Toinen keskeinen henkilö on Joken äiti Leea, joka pysyy koko ajan Sinikan rinnalla, tämän varaäitinä ja ystävänä. Romaanin nykyajassa aiemmin niin huoliteltu Leea on hampaansa menettänyt mielisairaalaan hylätty vanhus, jota Sinikka käy katsomassa säännöllisesti.

Honkasalon henkilöhahmot ovat tosia ja tarina on julma, muttei kaikkein henkilöiden kohdalla vailla toivoa. Avioero satuttaa kaikkia osapuolia, jopa täysin viattomia. Saran ja Tomin kokemukset saivat ainakin minut vihaiseksi Jokelle ja varsin ilkeäksi kuvatulle Raisalle - kuinka rumaa voi aikuisen käytös olla? Vaikka Honkasalon todenmukainen teksti koskettaa, on kirjan antama näkemys avioerosta lasten kannalta varsin yksioikoinen. On hyvä muistaa, että jokainen ero on erilainen ja että toisinaan ero voi olla jopa ainoa - joskaan ei toivottava - ratkaisu ulos hankalasta liitosta.

Unohtaa tätä kirjaa ei voi ainakaan heti. Pidinkö Eropapereista vai en, sitä en osaa näin tuoreeltaan kommentoida, mutta Honkasalon kyky kirjailijana valkeni minulle jo erinomaisen Sinun lapsesi eivät ole sinun-romaanin ilmestyttyä.

****

lauantai 24. heinäkuuta 2010

~Alice Sebold: Oma taivas~

Aika usein luen kirjoja, jotka osuvat eteeni sattumalta. Olin toki kuullut Alice Seboldin romaanista Oma taivas useita kertoja viime vuosien aikana, mutta kirja ei ollut koskaan kiinnostanut minua tarpeeksi, jotta olisin siihen tarttunut. Oma taivas kantoi mukanaan liian suositun kirjan leimaa ja se jäi lukematta. Nyt kesälomani aikana eräs läheiseni oli lukenut kirjan hiljattain ja lainasin sen häneltä lukien sen varsin nopeasti.

Oma taivas kertoo tarinan, jonka minä-kertojana on raiskauksen ja murhan uhriksi joutunut teini-ikäinen Susie Salmon (niinkuin lohi), joka kuolemansa jälkeen päätyy taivaaseen ja katselee sieltä niin oman perheensä ja ystäviensä surutyötä kuin murhaajansa elämää omakotitaloalueella. Susien perhe tekee pohjatonta surutyötä ja Susien isällä on oma aavistuksensa murhaajasta, naapurin Harveysta. Lukija on tietoinen Harveyn hirmuteoista - joita on vuosien varrella ollut paljon - mutta Susien isää lukuunottamatta muilla ei ole asiasta aavistustakaan.

Oma taivas on ristiriitainen kirja. Se ei ole hyvä kirja teoksen kaunokirjallisten ansioiden vuoksi; Sebold kirjoittaa mukiinmenevästi, mutta aavistuksen viihteellisesti, suorastaan laskelmoivasti. Silti kirja onnistuu koskettamaan, jopa itkettämään lukijaansa. Susien surmalla kirjailija mässäilee mielestäni liikaa ja olin lopettaa lukemisen kirjan alkumetreille. Kyse ei ole niinkään väkivallan määrästä, vaan nimenomaan Harveyn tekojen esiinnostamisesta, lukija olisi tajunnut vähemmästäkin.

Oma taivas on samaan aikaan nuorisokuvaus, dekkari sekä kirja surusta selviämisestä. Itse koin, että kaikkein kirja kertoo siitä, kuinka niin Susie kuin hänen perheensä jatkaa olemistaan tai elämäänsä kaiken kauheuden pitäessä kiinni pihdintiukin ottein.

Seboldin näkemys taivaasta on mielenkiintoinen niin tunteellisesti kuin teologisestikin. Susien taivas on erilainen kuin muiden kuolleiden taivas. Taivas on jokaiselle omanlaisensa, se voi sisältää koulun, kotikaupungin, unelmien lomasaaren tai vaikka kauppakeskuksen. Sitä Sebold ei (muistaakseni) kerro, että voiko jokainen päättää oman taivaansa sisällön vai tuleeko "määräys" taivaspaikasta jostain ylempää. Toinen mielenkiintoinen kysymys on se, voiko taivaasta tulla takaisin ja voiko henkiolento ilmestyä läheisilleen olematta kummitus.

Varmasti ajatus tuonpuoleisesta askarruttaa jokaista, olipa maailmankatsomus sitten mihin tahansa uskontoon tai puhtaasti luonnontieteisiin perustuva. Seboldin taivas on kepeä ja tuskallinen samaan aikaan. Susie kuitenkin löytää oman tiensä olla olemassa kuolemansa jälkeen. Se on mielestäni Oman taivaan suurin ja lohduttavin anti. Ja siksi romaani on samaan aikaan kauhea, vastenmielinen ja kaunis. Minun kirjani tämä ei ollut.

Pidän teoksen alkukielistä nimeä Lovely bones onnistuneempana kuin suomennosta. Luilla on oma muistinsa.

***-

Onnistuneita elokuvia (Heavenly Creatures, Taru sormusten herrasta-trilogia) tehnyt Peter Jackson on ohjannut Omasta taivaasta elokuvan. Elokuva-arvosteluista olen ymmärtänyt, ettei filmi ole katsomisen väärti, joten jätän katsomiskokemuksen muille.

perjantai 23. heinäkuuta 2010

~Pakko saada!~


Joku sanoi lukemisen olevan vaarallista. Minä melkein julistan kirja(lliset)blogit vaarallisiksi, koska aina toisinaan niistä suorastaan pomppaa esiin kirja, joka on pakko lukea oitis. Ja vaikka suomalainen kirjastolaitos on maailman paras, ei kaikkia kirjoja saa sieltä käsiinsä heti. Tämä taas tietää ainakin omalla kohdallani reissua kirjakauppaan, josta en voi poistua tyhjin käsin. Tällaisia "pakko saada"-kirjoja ovat olleet muun muassa Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja sekä Muriel Barberyn Siilin eleganssi, joihin tutustuin Leena Lumen blogissa. Ilsen ja Joanan blogeista sain tietoa skotlantilaisen Andrew Nicollin romaanista Rouva Agathen rakkaus, jonka kannoin tänään melkein riemusaatossa kotiin.

Hyvissä kirjoissa ei raha mene hukkaan, mutta perustelen ostoksiani kaikesta huolimatta. Ensi viikko on viimeinen lomaviikkoni, mikä tuntuu suloisenhaikealta ja jonka aikana tahdon lukea jotain suloista (ja kentis haikeaa).

Kirjojen ohella toinen heikko kohtani ovat rihkamakorut. Kuvan ruusukorun löysin lapsuuteni kotipaikkakunnalta Pohjois-Savosta, jonne on avattu pieni sisustuskauppa. Joskus on vaikea vastustaa kiusausta.

Millaisia pakko saada-asioita teillä muilla on?

PS. Tukholman kuvia sekä pari kirja-arviota koetan saada tänne pian. Nyt haikailen sitä, että missaan Torin Porissa ja fiilistelen kirjojeni parissa.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

~Krokotiili Gena ja Bambi matkalla El Pasoon~

Taas ajastellaan. Tällä kertaa olen perheeni kanssa Tukholmassa, pääkohteena lapsiperheelle ja kirjojen ystäville sopivasti tietenkin Junibacken.

Lapsiperhematkailua harjoittelimme jo viikko sitten. Retroa tai ei, kohtasivat Krokotiili Gena ja Bambi - venäläinen melankolia ja amerikkalainen myönteisyys - karusellissa. Juna lupaili matkaan El Pasoon, kuumaan meksikoon. Tortillojen sijaan näkyi vain popcornia ja hattaraa. Pohjois-Savosta on pitkä matka Rio Grandelle.

Ja minä tunnen rakkaan Lontoon niin paljon paremmin kuin eksoottisen Tukholman.

tiistai 20. heinäkuuta 2010

~Marjatta Kurenniemi: Kesälintu~


Se oli jonkinlainen merkillinen muodoton talorumilus täynnä ulokkeita, torneja, kaari-ikkunoita ja kaikenlaisia mielikuvituksellisia mutkia ja lisäkkeitä. -- Kesälintu oli huvilan nimi. Sen oli vuosisadan vaihteessa rakennuttanut eräs taiteilija nuorta italialaista vaimoaan varten. Talvet he olivat viettäneet Italiassa, mutta kesäksi tulleet Suomeen.

Marjatta Kurenniemen nuortenromaanissa Kesälintu (1959) Rainnan nelilapsinen perhe menettää Helsingin keskustan alueella sijaitsevan vuokrakotinsa ja joutuu kuumeisesti etsimään asuntoa ensin Helsingistä, sitten kauempaakin päätyen lopulta pieneen kylään kymmenien kilometrien päähän. Mielikuvissani hieman Hvitträskiä muistuttava Kesälintu sijaitsee järven rannalla kaukana kirkonkylästä.

Muutto on vaikea kaikille muille paitsi neljätoistavuotiaalle yksinäiselle Kaisalle. Perheen äiti, Helena, on kirjastouraa luova virkanainen. Isä, hieman hajamielinen tohtori Rainta, kirjoittaa esseitä modernismista. Esikoinen Kirsti haluaa kävellä Espalla muodikkaiden ystäviensä kanssa; Kaksitoistavuotias Lassi halveksii maalaisia, mutta huokaisee salaa helpotuksesta päästessään eroon koulukiusaajistaan. Kuopus, viisivuotias, Outi suhtautuu kaikkeen mutkattomasti. Perhe päättää jäädä aluksi Kesälintuun vain kesän ajaksi, samassa pihapiirissä asuu myös Nymanin eläkeläisperhe.

Syksyn koittaessa perhe on edelleen vailla asuntoa Helsingistä ja lapset joutuvat aloittamaan koulunsa kirkonkylässä. Sopeutuminen sujuu eri tavoin, mutta Kaisa ja Kirsti kumpikin löytävät uusia ystäviä ollen pian luokkiensa keskeishenkilöitä konvien ja retkien suunnittelussa. Joulun lähestyessä perheen on tehtävä vaikea, joskin ennalta-arvattava päätös siitä, muuttaako Herttoniemeen valmistuvaan asuntoon vai ostaako Kesäkumpu omakseen.

Olen lukenut Kesälinnun ainakin viisitoista kertaa, luultavasti useamminkin. Huomasin kirjan äitini hyllyssä varhaisteini-ikäisenä ja luin sen melkein yhdeltä istumalta. Kaikkien näiden vuosien ajan Kurenniemen kerronta on vallannut minut kerta toisensa jälkeen. Teininä samaistuin toisaalta arkaan Kaisaan, jota jossain määrin muistutin ja toisaalta Kirstiin, Kissuun, jollainen olisin halunnut olla. Nyt aikuisena löysin itsestäni paljon piirteitä perheen äidistä, ja luin myös viisivuotiaan Outin seikkailuista Helsingin raitiovaunuissa uusin, äidillisin, miettein.

Pidät Kesälinnusta, jos rakastat Seljan tyttöjä (Virtanen) ja mikäli 50-luvun tytöt (Haavio & Koskimies) viehättävät. Kesälintu on tyylipuhdas tyttökirja, joka johdattaa lukijansa aikaan, jolloin oli muotia kerätä lehtileikkeitä Romy Schneiderista, maalata huuliaan vanhemmilta salaa, kutsua opettajia Kismetiksi tai Härskiksi sekä tehdä teiniporukan yhteisiä pyöräretkiä, joita tauotti limonadin nauttiminen sekä Fazerin parhaiden syöminen. Kaikki tuo on 1980-luvulla teinivuosiaan viettäneen näkökulmasta jotain ihmeellistä.

Jos Kesälintu ei ole tuttu, etsikää se kirjastosta! Olen tässä arviossani täysin subjektiivinen - mutta mitä muuta voin olla sellaisen kirjan kanssa, joka on kulkenut mukana elämässäni jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan? Ja haaveilen minä hieman siitä talostakin - sekä Kirstin huoneen ruusutapetista. Du Bist wie eine Blume.

maanantai 19. heinäkuuta 2010

~Paul Auster: Mr Vertigo~


Paul Austerin seitsemäs suomennettu romaani Mr Vertigo (1994, suom 1997) on saanut ansaitun uusintapainoksen pokkarimuodossa.

Yhdeksänvuotias, enonsa pahoinpitelemä orpopoika Walter Claineborne Rawley elää Saint Louisin kaduilla kolikoita keräten. Hän kohtaa mestari Yehudin, joka lupaa opettaa Waltin levitoimaan ja jos hän ei onnistu tehtävässään, lupaa hän kohtalonsa Waltin käsiin. Waltista tulee läpi Yhdysvaltain tunnettu Ihmepoika Walt, jonka kiertueet ällistyttävät yleisöä kaikkialla.

Yhdysvaltain lamavuosiin, 1920-luvun lopulta kymmenen vuotta eteen päin, keskittyvä kirja tuo lukijoiden eteen kissankultaisen aikakauden musiikin ja urheilusankarit sekä uuteen nousuun ponnistelevan maan nurjat puolet ganstereineen ja Ku Klux Klaaneineen. Ihmepoika Walt ja mestari Yehudi kokevat näiden maagisten vuosien tarjoamat mahdollisuudet ja ojanpohjaa pahemmat kohtalot.

Austerin kuvaama showbisnes perustuu illuusioihin. Kaikki on satua, mutta samalla julmaa ja totta. Mr Vertigo on myös hyvin aistillinen tai elämyksellinen kirja; Musiikki soi, nyrkit puhuvat, hienon auton nahka tuoksuu, liika nauraminen sattuu vatsaan ja Waltin pieleen menneiden levitointiharjoitusten seurauksena lukijakin kokee iskeytyvänsä seinärappaukseen. Vastaavasti onnistumiset saavat lukijan nousemaan aavistuksen irti maasta.

Mr Vertigo yltää aivan Auster-suosikkieni New York-trilogian ja (jostain syystä kovin rakastamani) Illuusioiden kirjan tasolle. Romaani onkin eräs kesälukemistoni parhaimmista teoksista. Auster on velho kirjailijaksi.

PS. Mr Vertigo saa kantaesityksensä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä lokakuussa 2010!

****

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

~Rantakalliovedenneito~


Peilityyni pinta josta kuuset heijastuu
ne sadat vuodet seisoo paikallaan.
Rannalla on hiljaista mä jotain odotan,
hetken aikaa kuulun maisemaan.
 
 

Peilityyni, aaltoileva, väräjävä, lämmin, virkistävä. Vesi = elämä. Ninni Poijärven sadunomainen kappale Neitoperho soi mielessäni. Nämä helteet ovat lähestulkoot tehneet minustakin, horoskoopiltani kaloista, vedenneidon. Tyttäreni on pieni vesipeto, mieheni osallistui lapsuusvuosinaan uintikilpailuihin, poikani tyytyy liottamaan kaksi- ja puolivuotiaita varpaitaan rantavedessä ja tekemään hiekkakakkuja. Minä olen jotain siltä väliltä; Uin, mutta viihdyn parhaiten rannalla, vettä katsellen. SKS:n julkaiseman Keijukaiset-kirjan mukaan Vedenneidot ovat keijuista kauneimpia ja herkinpiä, ne itkevät melkein jokaista kohtaamansa asiaa.

Eilen illalla pidimme perheen yhteisen elokuvaillan. Katsoimme Hayao Miyazakin mestarillisen filmin Ponyo rantakalliolla. Elokuva kertoo hieman muokatun version Pienestä merenneidosta Ponyo-kalan halutessa muuttua ihmiseksi tavattuaan viisivuotiaan pojan. Kaunis elokuva on myös muistutus merten, maailman keuhkojen tilasta.

PS. Nyt muutaman kotipäivän aikana, ennen seuraavaa pientä lomareissua, koetan tuoda esiin taas blogini kirjaosiotakin. En ole vielä päättänyt, mistä kirjasta aloitan. Toiveita saa esittää siitä, toisinko ensin esiin laaturomaanin, puhdasta hömppää, nuortenkirjaklassikon vai monia ajatuksia herättäneen bestsellerin!
Kuvan koira on tuttavaperheemme oma Sulo, joka ilahdutti ja sulostutti meitä läsnäolollaan Järvi-Suomen savolaisessa sydämessä venematkan aikana.

torstai 15. heinäkuuta 2010

~Auringon kehää~


Lokki kiertää auringon hymyilevää kehää... Muuta en muista lukioaikana - jo liki kaksikymmentä vuotta sitten - kirjoittamastani runosta, muistaakseni liitin siihen jonkinlaisen persofinikaation, josta sain kiitosta äidinkielenopettajaltani. Säe palasi mieleeni nyt kesälomalla, koska auringon kehää on tullut aistittua kieltämättä aivan tarpeeksi ainakin täällä itäisessä Suomessa, jossa edelleen perheeni kanssa lomailen. Helpottavaa sadetta tai edes ukkosen jyrinää ei ole kuulunut.

Kirjoja olen ehtinyt lukea vajaan viikon aikana jo kolme, neljäs on juuri alullaan. Olen helteistä huolimatta (tai ehkä niiden vuoksi, mutta mitään muuta ei jaksa tehdä) lukenut niin loistavan kronikkamaisen romaanin (Paul Austerin Mr Vertigon), kevyttä hömppää (Sophie Kinsellan Himoshoppaajan vauvan), tyttökirjaklassikon (Marjatta Kurenniemen ihanan Kesälinnun, varmaan jo viidettätoista kertaa!) sekä aloitellut kuvottavaa ja kyseenalaista, joskin otteessaan pitävää romaania (Alice Seboldin Oma taivas, en tiedä tulenko lukemaan loppuun).

Kaikkein ihaninta on kuitenkin ollut pulahtaa järvi- ja lampiveteen. En erityisemmin pidä uimisesta, mutta tätä menoa minusta kasvaa oikea vedenneito!

Kaunista kesää, mutta viileitä tuulia jokaiselle ♥

Kuva on äitini ottama ja muokkaama. Kiitos hänelle luvasta käyttää sitä.

maanantai 12. heinäkuuta 2010

~Aistein avoimin~


Tämä on ajastettu päivitys. Olen parhaillaan pienellä lomamatkalla kotiseudullani Itä-Suomessa ja jos samanlainen helle jatkuu, niin koetan nauttia kesästä kaikin aistein: Kukkien tuoksu, mansikoiden maku, kesäyön suloinen viileys, paljaat jalat nurmikolla, kirjan sivujen kääntyminen sekä uunissa juuri paistuneet korvapuustit olkoot kaikki osa aistihavaintoja.

Toivotan aistillista ja suloista heinäkuuta kaikille seuraavan kappaleen myötä:
Omistan erään maailman kauneimman laulun, Anssi Tikanmäen säveltämän Balladin elokuvasta Klaani jokaiselle rakastaan joskus ikävöineelle, erityisesti eräälle tästä asiasta innoittaneelle bloginpitäjälle, sekä kaikille kesäyön ystäville.

perjantai 9. heinäkuuta 2010

~Anna Gavalda: Karkumatka~


Miten kauan meillä riittäisi tarmoa tempaista itsemme irti arjesta ja lähteä tämänkaltaisille karkumatkoille? Montako vapaahetkeä elämä meille vielä soisi? Montako ähäkutia? Anna Gavaldan tuorein suomennos Karkumatka tarjoaa lukijalleen runsaasti ähäkutteja, naurunpyrskähdyksiä sekä niiden takana pohdintaa normeista ja niiden hetkellisestä rikkomisesta.

Pienoisromaani kertoo sisaruksista, hillytystä Simonista, vapaamielisestä minä-kertojasta Garancesta, avioeron kokeneesta isosisko Lolasta sekä vanhassa linnassa asuvasta oppaasta Vincentistä, pikkuveljestä.Vincentiä lukuunottamatta kolmikko on matkalla häihin mukanaan myös Simonin vaimo, Carine. Farmaseuttina työskentelevä - ei vaan lääkealan myyntityötä - käly on kaikkea sitä, mitä sisarukset eivä ole. Carine on säntillinen, asenteellinen, kärkevä, hajuton ja mauton sekä hieman fanaattinen kantaessaan aika desifiointiaineita mukanaan.

Juhlapaikalle päästessään nelikko saa kuulla, ettei Vincet pääsekään häihin. Sisaruksen päättävät tehdä hetkellisen irtioton ja karata paikalta kohti linnaa, jossa pikkuveli työskentelee. Carine saa karkumatkan ajaksi jäädä.

Karkumatkalla punnitaan sisarusten välisiä suhteita ja heidän yksilöllisesti yhteisiä muistojaan. Lapsuus on niin kipeä ja suloinen kuin se vain voi muistoissa olla. Pienenä tarinana Karkumatka on ironinen, hieman ilkeä, ihastuttava ja lämmin irtiotto arjesta. Uskallus hypätä hetkeksi ulos sosiaalisten odotusten mukaisista normeista tekee hyvää kenelle tahansa.

Karkumatkaa lukiessani menin nukkumaan hymynkare suunpielessäni ja se sama hymy valtasi minut aamulle herätessäni. Gavaldan romaani on täydellinen kesäkirja, älykäs, joskin kepeä. Erikoisen sopivalta se tuntuu juuri nyt, hieman ennen pienelle lomareissulle lähtöä.

****

torstai 8. heinäkuuta 2010

~Koti muuttaa muotoaan~

"Haaveilijoilla on kovat ajat", toteaa passikuvan mies suosikkielokuvassani Améliessa.

Minä olen luonteeltani täysiverinen haaveilija ja usein suunnittelen, mietin, unelmoin ja pohdin asioita ennen kuin saan tartuttua toimeen. Muutimme nykyiseen kotiimme, vuonna 2000 rakennettuun omakotitaloon, vajaa vuosi sitten. Jo silloin haaveilin vaaleasta keittiöstä, mutta vuosi meni ennen kuin saimme jättää ei-mitenkään-kaihoisat hyvästi vanhalle vihreälle. Viime viikolla mieheni ja appeni uurastivat autotallissa ja saivat aikaan yllä näkyvää jälkeä. Valon määrä keittiössä lisääntyi huikeasti! Olen aika tyytyväinen Vaniljataikinaan.

Nyt haaveilen taas pienistä muutoksista muualla talossa, mutta ehkä tyydyn hetkeksi huokaisemaan työhuoneeni prinsessakatoksen alla ja laskemaan vaikka päivänkakkaran terälehtiä.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

~Hvitträskissä~


Odotellessani kesävieraita tuon tänne pieniä muistoja parin viikon takaa. Teimme silloin poikani kummin sekä oman perheeni voimin retken Kirkkonummelle Hvitträskiin.

Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Elien Saarisen perheiden koti sekoittaa minua viehättävällä tyylillä suomalaista kansallisromantiikkaa ja brittityyliä. Talo, melkoinen kimppakämppä muuten, puutarha ja Hvitträsk-järvi saavat matkailijan kuin matkailijan haltioihinsa. Suosittelen kesäretkikohteena kaikille eteläisessä Suomessa liikkuville!

tiistai 6. heinäkuuta 2010

~Kirjakoira~


Tänään ei blogeissa ilmeisesti kommentoida, ainakaan nyt päiväaikaan. Olen muutamista seuraamistani blogeista lukenut kommenttiongelmista ja toden totta, aamulla pariin suosikkiblogiini kirjoittamat kommenttini eivät ole menneet perille. Joten jos joku on  kommentoinut minun aiempia kirjoituksiani, vaikkapa Elävältä haudattuja, pahoittelen puheenvuorojenne puuttumista.

Ja koska ei kommentoida, ollaan sitten yhtä hiljaa kuin (työ)kirjakoirani, joka uskollisesti vartioi työhuoneemme kirjahyllyä. Nyt kesäaikaan enkä vielä ihan alkusyksylläkään aio paneutua tieteellisten kirjojen maailmaan, mutta marraskuussa pääsen vihdoin palaamaan tutkimukseni pariin.

Vaan nyt on vielä monta lomaviikkoa ja sen jälkeen muita hommia tiedossa. Tämä blogihiljainen kesäsateinen runon ja suven päivä vain vie ajatuksiani hieman oman tekstini tuottamiseen ja sain samalla innostuksen sisustaa uudelleen työhuonetta. Pitäkää minua yliromanttisena hörhönä, mutta suureksi ilokseni saan työhuoneeseeni nojatuolin ja sen suojaksi ihkaoikean prinsessakatoksen. Sitten tieteen maailmaan palatessani on hyvä rakentaa pilvilinnoja!

maanantai 5. heinäkuuta 2010

~Nadeem Aslam: Elävältä haudatut~


Pakistanilaissyntyisen, Englannissa asuvan Nadeem Aslamin Elävältä haudatut on mosaiikki, jossa keskeisessä roolissa ovat talo, sen sirpaleiset asukkaat, Tarinankertojien katu, julmuudet, runous ja ennen kaikkea Afganistan.

Englantilainen, neuvosto- ja talebanhallintojen rampauttama lääkäri Marcus asuu taloa, joka kokoaa yhteen kovia kokeneita ihmisiä; Venäläinen taiteentuntija Lara etsii tietoja neuvostoarmeijassa palvelleesta veljestään; Amerikkalainen David kaipaa varmuutta rakastettunsa, Davidin tyttären Zaneemin kohtalosta; Pakistanissa fanaattisen leirikoulutuksen saanut Casa tuntee samaan aikaan vihaa ja rakkautta; Kaunis Dunia opettaa lapsia salaa. Aslam käsittelee jokaista henkilöhahmoaan kunnioituksella niin, että he kaikki ovat lukijan kannalta kiinnostavia ja tärkeitä. Kaikkea värittää väkivalta ja ihmisoikeuksien polkeminen.

 Elävältä haudatut on toinen lukemani Afganistanin lähihistoriaa käsittelevä romaani. Ensimmäinen oli hyvin ilmeinen, Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa enkä voi olla vertaamatta näitä kirjoja toisiinsa. Nadeem Aslamin teos on lukuisine historiallisine faktoineen vakavampi kuin Hosseinin selkeän, jopa elokuvakäsikirjoitusta mukailevan viihdearvon omaava romaani. Silti Hosseinin kirja puhutteli minua enemmän; Muutamaan päähenkilöön keskittyminen toi teokselle enemmän jäntevyyttä ja tartuntapintaa. Lisäksi Hosseinin kirjassa naisten toimijuus pääsi paremmin oikeuksiinsa.

Juuri Hosseinin teos palautti tietoisuuteeni sen, kuinka kulttuurisesti rikasta Afganistanin kulttuuri onkaan ollut vuosisatojen ajan - mikä runollisuus, mikä voima, mikä suru ja mikä sielunpalo alueella on ollut kautta aikain! Elävältä haudatut olisi voinut tehdä saman, jos se ei olisi kuorrutettu niin hurjalla väkivallalla. Vaikka Nadeem Aslamin kieli on kaunista, metaforat lumovoimaisia ja tapahtumat tempaavat mukaansa, turruin Aslamin liiallisen kuvailun alle. Kaikkea, jopa henkilöhahmoja, on jotenkin liikaa.

Elävältä haudatut on samaan aikaan runollinen kudelma sekä historiallisia faktoja viljelevä, paikoin lakonisesti etenevä trilleri. Tämä ristiriita on niin teoksen ansio kuin sen suurin rasitekin, koska kirjan tyyli vaihtelee. Maaginen realismi sekoittuu akaasian tuoksuun, joka edelleen sekoittuu politiikkaan, veren hajuun ja maamiinojen räjähdyksiin. Niiden väliin ei kuitenkaan muodostu sellaista jännitettä, joka olisi vakuuttanut minut. Näkökulmanvaihdos ei ole aina sujuva, teos ei anna lukijalle, ainakaan itseni kaltaiselle, tilaa hengittää.

Vaikka esitin kritiikkiä lähinnä oman osittaisen turtumiseni osalta ja vaikka olin helpottunut saadessani kirjan loppuun, pidin romaanista. Aslamin teksti on väkevä osoitus asioista, joita ei saa lakaista maton alle. Surusta huolimatta toivoa on, ja vaikka julmuus olisi  paikoin sokeaa, on kaikissa ihmisissä jotain hyvää, jonka vuoksi uskoa elämään.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

~Mustista unikoista taikapeittoon~


Eilisestä uhkasi tulla auringon hyväilystä huolimatta tummasävyinen päivä; Rakastetun runoilijan poismeno kosketti; Puutarhassamme mustat unikot puhkesivat lämmön ja valon yhteisvaikutuksesta kukkaan. Jopa suklaa oli tummaa, sitruunalla ja inkiväärillä maustettua (herkullista!). Unikot ja suklaa toki olivat toivottua tummuutta, mutta ahdistuin hieman lukemastani kirjasta. Onneksi valo voitti; Sain kirjan loppuun ja pääsin lasteni mukaan pomppimaan trampoliinille juuri parhaaksi, kun nuken peittokin alkoi lentää.

Meillä lentävät ovien ohella peitotkin, arjen taikaa ilmassa! Ja niin ennalta-arvattava olen, että pian on luvassa kirja-arvio kuvassa näkyvästä väkevästä romaanista, jossa liikutaan niin toisenlaisessa maailmassa.

Valoisaa kesäsunnuntaita jokaiselle!

perjantai 2. heinäkuuta 2010

~Tommy Tabermann 1947-2010~


Elinehto

Kaikkea saa tehdä,
kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia täytyy tempoa,
kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto,
elinehto:
Värisevää sielua
ei saa tallata.

  -Tommi Taberman-

Parikymmentä vuotta sitten, lukion ekaluokkalaisena, luin innokkaasti Tommy Tabermannin runoja. Opiskeluvuosina kävin kuuntelemassa häntä Joen yö-tapahtumassa Akateemisessa kirjakaupassa (joka silloin oli myös Joensuussa). Vuosikausiin en ole hänen runoteoksiaan avannut, mutta hänen poismenonsa surettaa. Hienoja, tiiviitä ajatuksia, suuria tunteita.

~Ilmari Vainio: Onnen linna *~


Olen parhaillaan lukemassa raskaslukuista, vaikeita asioita käsittelevää kirjaa. Sen vuoksi on ollut mukava poiketa nostalgiakirjojen maailmaan, juhannuksen aikaahan nappasin lapsuudenkodissa käsiini kokonaisen pinon äitini lapsuusajan kirjoja, joita itsekin luin omassa lapsuudessani. Eräs niistä on Ilmari Vainion Onnen linna (balettina 1938, kirjana 1953).

Klassisen fantasiasadun kaavaa noudattava satu alkaa luonnontutkija, professori Toppilan seitsemänkymmentäviisivuotisjuhlista, joissa vieraana on muun muassa hänen sukulaistyttönsä Liisa sekä naapuritorpan poika Metsäkulman Paavo. Liisa ja Paavo seuraavat perhosta metsään, jossa he nukahtavat suuren puun juurelle hyvän haltijattaren Heilemän suojaamina. Kun Liisa herää, tapaa hän kauniin perhosneidon, joka osoittautuu Löyhikäs-nimiseksi yöperhoseksi, ötökkäkuningas Pärnä-Kopsan lähetiksi.

Löyhikäs onnistuu siirappisilla puheillaan sekä kultaisella kruunulla houkutella Liisan Pärnä-Kopsan morsiameksi, hyönteisten valtakunnan valtiattareksi. Kaikesta sokaistuneena Liisa lähtee koppakuoriaisten matkaan Paavon jäädessä etsimään häntä. Heilemän avulla Paavo lähtee ristiretkelle Liisaa pelastamaan kaiken huipentumana heijastuva Onnen linna mielessään.

Onnen linna avautuu niille, joiden sydämessä asuu kaikki se, mitä pidämme rakkaana ja kauniina. Jokainen varmasti arvaa, kuinka tämä satu päättyy. Vaikka kirja on ennalta-arvattava ja kieleltään paikoin yksinkertainen, on siinä vanhan ajan lumoa. Myös teoksen kuvitus on kauttaaltaan viehättävää ja sadun henkeä mukailevaa. Jos kirja sattuu eteen esimerkiksi antikvariaatissa, niin kehoitan tarttumaan paitsi lumovoiman, myös suomea kauniisti mukailevien satuhahmojen nimien, Heilemän tai Vinkuran, vuoksi.

Charles Edouard Ilmari Vainio
(1892-1955) oli satukirjojaan paremmin tunnettu kuvittajana, lavastajana sekä eräänä Suomen ensimmäisistä sarjakuvan tekijöistä. Vuonna 1925 ilmestynyt Professori Itikaisen tutkimusretki mainitaan usein ensimmäisenä suomalaisena sarjakuvakirjana. Onnen linnaa esitettiin Suomalaisessa Oopperassa Väinö Hannikaisen säveltämänä vuosina 1938-39 sekä 1944. Kirjana se ilmestyi 1953. Vainio kuului roomalais-katoliseen kirkkoon, mikä näkyy hänen kirjoissaan avoimena tunnuksellisuutena. Häntä pidetään myös eräänä Baden-Powelilaisen partioliikkeen isänä Suomessa.