tiistai 30. marraskuuta 2010

~Ilmari Kianto: Ryysyrannan Jooseppi~

Elä värise, oi kärsivä ihminen, elämän kurjuutta, vaan jos jaksat oman sielusi pohjattomassa murheessa, käy sisään Suomen kansan majaan ja näe hänen köyhyytensä, viheliäisyytensä ja saamattomuutensa! Arvostele, jos osaat, mutta älä päättele väärin.

On aika ilmeistä, että tämän jälkeen tartun tähän suomalaiseen klassiikkoon. Ryysyrannan Jooseppi (1924) on Ilmari Kiannon laajan tuotannon toinen pääteos Punaisen viivan ohella. Köyhälistöromaanina tunnettu kirja kertoo Kainuun takametsissä kuvitteellisen Rämsänrannan korpipitäjässä asuvasta Kenkkusen perheestä.

Ryysyranta-nimisessä torpassa Petkelkylän keskeisin henkilö Jooseppi, Ryysy-Jooseppi, koettaa elättää suurta perhettään onnistuen siinä huonosti. Ilmeikäs mies herättää huomiota ulkoisella olemuksellaan, sukkelalla suullaan ja tunnetaan salaisesti (mutta laajasti) myös korpikuusen kyyneleiden tuottajana. Vaimo Kaisa-Reeta ei puolestaan ei juurikaan liiku mökistä pihapiiriä kauemmas siitä yksinkertaisesti syystä, ettei Jooseppi ole voinut köyhyytensä vuoksi ostaa hänelle paitaa tai hametta. Hameettomuus on eräs Kaisa-Reetan elämän tragediaa leimaava juonne, sillä hän on lähtöisin pyhäkoulun opettajan perheestä ja hänen veljensä on herrana Etelä-Suomessa tehden kansakoulun opettajan työtä. Lapsia Kenkkusille on syntynyt kuusi, mutta Kaikkivaltias on viisaudessaan  kutsunut kolme lapsista taivaalliseen kotiinsa. Lisää lapsia on kuitenkin tulossa torakoiden täyttämään mökkiin.

Ja russakat kihisivät seinissä ja moniaat juoksivat kiivaasti lasten jalkojen lomitse yli rosoisen lattian, yksi tunnusteli tuntosarvillaan Jooseppi isännän saappaan kärkeä: "uskaltaisikohan?... isäntähän tämä on - hyvä mies - ei se potkaise..." Ja russakka kapusi kodikkaasti pieksusaappaan päälle, nousi ylös paikkulaista housunkuvetta ja heittäytyi isännän selkään --

Ryysyrannan torpan köyhyys ja likaisuus iskee lukijan silmille heti romaanin ensisivuilta. Mökkipahaisessa ei ole portaita tai oikeaa porstuaa, ruokatörkykomero siellä sentään on. Lattia on likainen ja reikäinen, penkit kapeat ja kuusijalkaisia loisia kihisee niin, ettei niistä kukaan voi lukua pitää. Käymälää ei ole, mutta yhteisrakennus saunalle ja riihelle sentään nököttää rannassa. Romaanin punaisena lankana toimii Joosepin ja tämän perheen selviäminen köyhyyden kurimuksessa. Kianto pureutuu Kenkkusten köyhyyden ytimeen maalaillen laajoin sanankääntein Joosepin filosofointia. Jooseppi ei ole tyhmä eikä vailla yritteliäisyyttä, mutta hieman laiska hän on. Metsähommat, viinanpoltto ja satunnainen  hyvä onni tuovat särvintä perheen pöytään, mutta vain väliaikaisesti; Nimismies uhkaa löytää viinapannun, hovioikeuden auskultantti Carolus Koskelin tulee tarkastamaan tupaa (eikä jää vaille pontikkaryyppyä), lehmä kuolee ja lapsillekin pitäisi saada kengät tai edes vaatteet, alastomia kun raukat ovat. Onnella on varjonsa jatkuvasti.

Ihmisiä ne kaikki siellä kyllä ovat sekä herrat että työläiset, mutta tottapuhuen hän tunsi väkevää vastenmielisyyttä molempia sakeja kohtaan. Ylöllisyyden humpuukiin pyrkivät molemmat piirit - tanssin jyskytys sekä suojeluskunnan että kommunistien illatsuissa oli sama ja rahapirun palvonta ja nautinnonhimo näkyi olevan yhtä itsekästä kummassakin luokassa. Kova kaulus ja koppakenkä. Pitsipöksyt piikatytöill! Yli arvojensa siellä elävät!

Elinaikanaan Kiantoarvosteli voimakkaasti kommunisteja ja tuki suojeluskuntia, mutta pilkkasi myös valtaapitäviä, etenkin papistoa. Jooseppi Kenkkunen ei missään nimessä luota herroihin, vaan karnenalisoi koko herruuden käsitteen. Hän osaa kehua herroja edessäpäin ja haukkua selän takana. Herruus on Joosepille ja muille maailman kenkkusille saavuttamaton ihanne. Silti ja juuri siksi Jooseppi tarttuu pieniinkin rikastumis- ja hyödymahdollisuuksiin, koska pohjimmiltaan haluaa itsekin herraksi herran paikalle. Lehmä, kunnalta saatu lahja, nimetään Rinsessaksi ja vielä syntymätön lapsi vaatimattomasti Kullervo Hilarius Resitentiksi tai Rekiina Resitenskaksi. Kenkkusten mökkipahanen tunnetaan Korpipalatsina.

Vaikka elämä Ryysyrannassa on vaikeaa ja kurjaa, on Ryysyrannan Jooseppi hauska kirja. Kiannon kieli on värikästä ja tarina lentää jopa siinä määrin, että nykylukijana ja Kiannon jonnekin lukion äidinkielen tunnille tai yliopiston suomalaisen kirjallisuuden perusopintojen klassikkotenttipakettin kategorisoivana yllätyin siitä, kuinka oikeasti nautin Ryysyrannan Joosepista. Tuo köyhän korpikansan lannistumaton taistelija yhdessä Vekku-koiransa kanssa saa toivomaan kaikkea parasta ja hyvää. Kerronta on sydämeenkäypää ja monin paikoin mieletöntä. Unikuvaukset ovat suorastaan hurjia; Synnitkin lasketaan kiloissa, kun taivaan portteja kolkutellaan ja Pyhän Pietarin kaljua päälakea katsellaan. Nyt Kiantoon tarttuessani huomasin myös sen kirjallisen tradition jatkumisen, joka näkyy Huovisen kautta edelleen vaikkapa Miika Nousiaisessa. Suomalainen mies, tai miksei nainenkin, on pohjimmiltaan mietiskelevä veijari, joka haluaa päästä helpolla, mutta menee alkujaan hyvissä tarkoitusperissään liian pitkälle. Huumori ja tragedia lyövät kättä.

Vaikka Kiannon teksti osin naurattaa, on Ryysyrannan Jooseppi jo lähtökuvauksestaan alkaen yhteiskuntakriittinen romaani. Se on Suomen (korpi)kansan kurjuuden, köyhyyden, viheliäisyyden ja saamattomuuden kuvaus. Suomalaisiin liitettyihin mielikuviin, etenkin metsiin pakenevaan miehuuteen, on helppo uskoa, kun lukee Rämsänrannan väen elämästä. Korpikuusen kyyneleistä on iso osa tunteiden ilmaisusta tehty. Köyhyys ei nykyisilläkään syrjäseuduilla ole kokonaan kaikonnut, toki sen muoto on erilainen kuin Joosepin aikana.

Vaikka kuulostaisi kuinka pateettiselta, on Kiannolla sanottavaa vielä nykylukijallekin.

24 kommenttia:

  1. Itse olen lukenut hyvin vähän vastaavaa kirjallisuutta mutta kiinnostuin tästä kovasti hienon arvostelusi myötä kyllä!

    VastaaPoista
  2. Susa: Minullakin oli vuosien tauko, silloin aikoinaan kirjallisuuden opinnoissa pidin itse asiassa enemmän kotimaisesta kirjallisuudesta. Kielihän Kiannolla on vanhahtavaa, mutta hyvä huomata näitä kirjallisuuden "alkujuuria" :)

    VastaaPoista
  3. Lumiomena, minä jätin kirjallisuuden opinnot kotimaisen kirjallisuuden takia;-) Ratkaisu oli omiaan, sillä en halua päntätä edes pääsykokeisiin koitmaisia, en jaksa olla enää toimittaja, haluan olla Vapaa Kirjoittaja.

    Joku kirjallisuutta opiskellut herra varoitti kommenttilootassa,että 'älä opiskele kirjallisuutta ettei liekki kirjaan sammu'. Tämä oli minulle se viimeinen merkki. Kun jätän blogilandian olen keksinyt tilalle jo Euroopan kiertolaisvuodet. Nytkin eräs odottaisi,että lentäisin häntä tapaamaan Prahaan...Lupasin: Ihan kohta, ihan kohta...

    Tuli mieleen, että teen vieläkin ja kuitenkin semmoista kotimaista kirjallsiuutta, jonka mieluusti jättäisin jo taakseni: Sota-ajan kirjoja. Se on kuin kiitollisuusvelka.

    Ja sitten on Sillanpää ja Silja, nuorena nukkunut etc.

    VastaaPoista
  4. Haa. :)

    Mistähän aloittaisin. Kianto on minulle tuttu (kuinka ollakaan mutta ei siitä sen enempää), ja olen samaa mieltä siitä, että tekstissä on jotakin vanhentumatonta, kun sille vain antaa luvan olla sellaista kuin on. Kieli on eloisaa ja nuo nimet! Tosielämän Kianto on herkutellut yhtä paljon oman perheensä nimillä kuin nämä tässä.

    Kiintoisa oli tuo silmukointisi jonnekin Miika Nousiaiseen. Hyvin hoksattu ja varmasti totta. Kun ajattelee hauskaa suomalaista (mies)kirjallisuutta (Leenaa varmaan naurattaa ja itkettää yhtä aikaa nyt! :)), tulee ensimmäisenä mieleen joku (väkinäinen) Paasilinna. Mutta että on sitä, ja on ollut tuolloinkin, tendenssien aikanakin.

    Nautin kovasti tämän lukemisesta. On ihanaa kun välillä joku lukee klassikoitakin!

    VastaaPoista
  5. Leena: Kyllä minä sinuakin ajattelin tätä kirjoittaessani ;) Siis sitä, että muistan ettet ole kotimaisen kirjallisuuden ystävä. Onneksi poikkeuksiakin löytyy, kuten Aila Meriluoto, Mirkka Rekola, Pasi Ilmari J., Jussi Siirilä jne.
    Kotimainen kirjallisuus yleiskäsitteenä on itselleni suuri innoittaja, koska missä olisimme ilman oman kotimaamme kirjailijoita? On toki paljon kirjailijoita, jotka eivät innosta/kiinnosta - sekä Suomessa että ulkomailla. Ja paljon niitä, joiden teoksiin ei ehdi tutustua, vaikka haluaisi.

    Minä vaihdoin pääaineeni kirjallisuudesta toiseen osin siksi, että en halunnut analysoida kirjoja / kirjallisuutta puhki.

    Praha on ihana kaupunki!

    Allu: Juu, osa Kiannon värikylläistä kielenkäyttöä :)

    Ilse: Haa - arvasin/tiesin!

    Kianto oli hurjan hyvä nimeämään henkilöhahmojaan ja lapsiaan, mikä ei ole mikään helppo taito.

    En tiedä, oliko silmukointini kaukaa haettua, mutta jotain samaa vaikkapa Nousiaisen Vadelmavenepakoisen päähenkilön ponnisteluissa on Kiannon hahmojen. Aina kannattaa yrittää? :)

    Minulla on nyt pari muutakin kotimaista klassikkoa työn alla, mutta väliin jotain muuta.

    VastaaPoista
  6. Jännä miten todelliset klassikot ovat niitä, jotka puhuttelevat myös vuosikymmenien ja vuosisatojen jälkeen ihmisiä. Että ne onnistuvat siinä, vaikka maailma ja kieli muuttuvat. Ihan liian harvoin tule valitettavasti tartuttua näihin klassikoihin, kun tuntuu, ettei ehdi lukea uusistakaan kirjoista läheskään kaikkia, joita haluaisi. Jäin miettimään, että olenkohan lukenut tuon johonkin tenttiin joskus. Putkinotkossa olen käynyt joskus, onkohan se enää edes olemassa siis museona?

    VastaaPoista
  7. Miten hienosti kirjoitit tästä suomalaisesta klassikosta.Tätä lukiessa muistui ensin mieleen,että olisin lukenut kirjan,mutta asia taitaa olla niin,että olen nähnyt tämän vain elokuvana.Nyt tätä voisi myös lukea..

    VastaaPoista
  8. Kirjailijatar: Aika monikin klassikko puhuttelee, kun ajattelee maailmankirjallisuutta. Onneksi näin myös Suomessa, esimerkiksi Minna Canth on edelleen ajankohtainen sosiaalisilla teemoillaan. Googletin äsken Putkinotko-museota; Lehtosen kotitila Savonlinnassa oli kaupungin omistamana ulkomuseona vuoteen 2006 saakka, mutta nyt en sen kohtalosta tiedä.

    Yaelian: Ryysyrannan Jooseppi on tosiaan myös filmattu (kuten on Punainen viivakin). Ehkä olet lukenut kirjankin? Paluu klassikkojen äärelle aina ajoittain virkistää. :)

    VastaaPoista
  9. Pitänee tarttua tähänkin klassikkoon, kun niin houkuttelevaksi sen kuvasit. Kianto onkin jostain syystä jäänyt minulta kokonaan väliin, vaikka toki kirjojen nimet ovat tuttuja jo kouluvuosilta.

    VastaaPoista
  10. Minäkin muistelin, ettei se ole enää museo. harmi, koska oli viehättävä paikka. Minna Canth on suosikkini, kävin joskus ylipistossa kokonaisen luentosarjan Minnasta, se oli mielenkiintoista.

    VastaaPoista
  11. Eriqou: Jos Kianto on jäänyt tuntemattomaksi, olet koulussa varmasti lukenut sitten Ahoa ja Kiveä. Minusta tuntuu, että aika usein Kiven lisäksi luettiin joko Ahoa tai Kiantoa, mutta ei molempia. Meillä tosin luettiin kumpaakin; äikänope oli kirjailija ja siksi meillä oli aika kirjallisuuspainotteista, ihanaa kyllä.

    Kirjailijatar: Olisikohan se Putkinotko kuitenkin vielä vierailtavissa? Mietin vain, yksi ystäväni asuu Savonlinnan seudulla... Minna-luentosarja kuulostaa tosi hyvältä!

    VastaaPoista
  12. Hei Lumiomena tosi kiva, että kirjoitit vanhasta suomalaisesta klassikosta! Tätä esittelyäsi oli niin hauska lukea. Muistan aina kun mummini puhui Ryysyrannan Joosepista. Kiantoa en ole lukenut, mutta pitäisi, pitäisi!

    VastaaPoista
  13. Sara: Kiitos. Oli hauska lukea tämä kirja, joten ehkä se välittyi. Minä olin aikaisemmin lukenut Punaisen viivan vuosia sitten enkä ilman isotätini kirjettä olisi ehkä Jooseppiin tarttunut, mutta tämä oli mainio lukukokemus! Suosittelen.

    VastaaPoista
  14. Jep, mulla nämä suomalaiset klassikot painuvat sinne kotimaisen tenttikirjapinoon. Tosin töissä on pitänyt kaivaa esiin joitakin. Kaivan yleensä Minna Canthin, koska minusta Canthin työ on enemmän kesken kuin Suomen kansan. Ja jotenkin myös kirjoitustyyli Canthilla on nykymaailmaan iskevämpää kuin suurin osa muista klassikoista. Puhumattakaan aiheista!

    Kotimainen kirjallisuushistoria on painunut mieleeni sellaisena, että aina on vaikeaa ja kaikki on kurjaa. Kurjuuden syy on aina jotenkin vain eri, tai periaatteessa sama: köyhyys, joka on aiheutunut eri asioista, sodista niihin herroihin. Ja tuo herraviha se vaan elää ja voi hyvin vieläkin Suomessa.

    Mulle tuli Rimmisen Nenäpäivää tahkotessa mieleen nämä suomalaiset klassikot. Jotenkin se kieli on niin samantapaista, menee hyvin tämän kaiken kotimaisen jatkona.

    VastaaPoista
  15. Mari A: Mitä kirjoitit Minna Canthista, on ihan totta. Tosin myös Juhani Ahon Papin tytär ja Papin rouva onnistuvat puhuttelemaan edelleen. Niissä Aho osaa jotenkin nähdä naisen sisäiseen maailmaan, mikä on kiehtovaa.
    Ja juuri nuo kurjuuden ja köyhyyden teemat, niistä kirjoitetaan koko ajan kotimaisessa kirjallisuudessa. Samoin - sinänsä ällöä - mielikuvia suomalaisuudesta vahvistetaan näiden samojen tekijöiden avulla. Teemalla alkoi viime perjantaina dokumenttisarja suomalaisesta huumorista ja siinä professori meille molemmille tutuilta itäisiltä mailta kertoi, että länsisuomalainen mies voi elää koko elämänsä nauramatta. Jaa-a, en tiedä, mutta sitä samaa ankeuden mielikuvaa sekin ruokkii, joskin eri näkökulmasta.

    Olisi kiinnostavaa lukea tuo Nenäpäivä!

    VastaaPoista
  16. Hih, mulla on Ahon kirjasta (Papin rouva) mielikuva, että siinä se nainen jahkaa niin paljon, että ei voi olla todellinenkaan... Siksi tykkään Canthista enemmän. Mutta tuo on kammottavaa, että oikeasti voi olla ihmisiä, jotka eivät reagoi mihinkään... Näkyyköhän tuo dokumenttisarja areenasta? Pitää mennä tutkimaan, kiinnostavaa, kun alkaa taas uusi Suomen kirjallisuuden kurssi huomenna... Siis, revi sitten näistä kirjoista jotain huumoria ja hauskuuttaa lukiolaisille. Angsti!

    VastaaPoista
  17. Mari A: Heh, ehkä itse joskus jahkaan niin, että Elli tuntuu todelliselta ;) En tiedä, näkyykö se dokkarisarja Areenasta, mutta siinä on onneksi vielä monta osaa. Tsemppiä kurssiin!

    VastaaPoista
  18. Juu, löysin areenastakin. Oli hieman tuo herra professori muuttunut, hyvä että tunsin... Joo, kurssi on kyllä tuskaa, kun vaikka siellä olisi sirkus Finlandia, niin se olisi tylsää...

    VastaaPoista
  19. Mari A.: Joo, parta poissa :) Muuten ihan sama mies. Tapasin viimeksi syyskuun lopulla.

    VastaaPoista
  20. Moi, opiskelen parhaillaan kirjastovirkailijaksi, ja teen kirjailijaesitelmää Ilmari Kiannosta. Mutta koska aika ei ole mun kaveri, ehdin lukea herran hyvin laajasta tuotannosta vain toisen pääteoksen, Punaisen viivan. Tämä Ryysyrannan Joosepin esittely sai kyllä aikaan sen, että nyt harmittaa kun ei ehdi lukea sitäkin! :D
    Myöhemmin tartun aivan varmasti myös tähän teokseen, Kiannon kieli kun on niin hurmaavaa, ja kuvailu vertaansa vailla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kettu, anteeksi myöhäinen vastaus. Mutta toivottavasti olet Ryysyrannan Jooseppiinkin. :)

      Poista
  21. Itse asiassa Joosepille ja Kaisa-Reetalle oli syntynyt kirjan alussa yhdeksän lasta, joista kolme oli kuollut ja kuusi oli elossa. Kirjan aikana heille syntyy kaksi lasta lisää, mutta näistä toinen kuolee kirjan aikana. Kirjan lopussa Kaisa-Reetta on jälleen raskaana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, juuri noin! Ja niinhän kirjoitankin: "Lapsia Kenkkusille on syntynyt kuusi, mutta 'Kaikkivaltias on viisaudessaan kutsunut kolme lapsista taivaalliseen kotiinsa'. Lisää lapsia on kuitenkin tulossa torakoiden täyttämään mökkiin."

      Poista